Helsingin Olympiakisat 1952 – “Yhteisymmärryksen, ritarillisuuden, toveruuden juhla”

Helsingin olympiakisojen 70-vuotispäivää juhlitaan heinäkuussa. Me palautamme mieliin Tapio Pekolan kirjoituksen Juoksija-lehdessä 20 vuotta sitten, kun kisojen 50-vuotisjuhlat olivat käynnissä:

Helsingin olympiakisojen 50-vuotispäivää juhlitaan heinäkuun aikana perusteellisesti lehdissä, radiossa ja televisiossa. Me tyydymme siksi tuomaan esille vain joitakin ydinasioita tästä maamme historian suuresta tapahtumasta. (Juoksija-lehti 5/2002)

Kun Suomi sai järjestettäväkseen vuoden 2005 yleisurheilun MM-kilpailut, monella taholla huomattiin maamme olevan liian köyhä tällaisten suurtapahtumien hoitamiseen. Mitään uutta tämä ei ole. Maamme on köyhäillyt ennenkin. Arkkiatri Arvo Ylppö kertoo näin muistelmissaan (Elämäni pienten ja suurten parissa, WSOY 1964):

“Rahat oli myönnetty ja kaikki näytti jo hyvin toiveikkaalta, mutta sitten Suomi sai järjestääkseen vuoden 1940 olympiakisat. Maan valtasi olympiakuume, ja siihen pysähtyi lastensairaalahanke. Eduskunta oli myöntänyt rahat, 7 miljoonaan markkaa ei vain piirustuksia, vaan myös rakennustöiden aloittamista varten. Mutta sisäministeri Kekkonen, tunnettu urheilumies, oli sitä mieltä, että olympialaiset ja maan kunnia oli ensi sijassa vietävä voitolliseen lopputulokseen. Lastensairaalan sivuutti yhtäkkiä sairaanhoitajaopiston rakentamisen, koska se sopi naisurheilijain majoittamiseen. Kun lisäksi oli rakennettava olympiakylä, sisäministerin mielestä ei ollut mahdollisuutta ryhtyä rakentamaan samanaikaisesti lastensairaalaa”.

Urheilu voitti politiikan

Helsingin kisojen suurin maailmanlaajuinen uutinen oli Neuvostoliiton osallistuminen. Se aiheutti tietenkin monenlaisia käytännön järjestelyjä ja kulissien takaisia neuvotteluja. Presidentti Juho Kusti Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 3.6.1952 (Paasikiven päiväkirjat, WSOY 1986):

“Erik v. Frenckell keskustelemassa Allin ja minun kanssani Olympiakisojen yhteydessä olevista juhlallisuuksista. Ensiksi kertoi venäläisen olympiaedustajan merkillisistä vaatimuksista. Oli tehnyt erilaisia vaatimuksia, jotka eivät sopineet sääntöihin. Frenckell oli vastannut, että jos hän tahtoo puhua politiikasta, niin Frenckell ei ole siihen pätevä, vaan on se puhuttava ulkoministerin kanssa. Mutta jos hän tahtoo puhua urheiluasioista, niin hän on valmis. Venäläinen oli valittanut Lebedeville ja Lebedev oli mennyt Kekkosen luo. Mutta sitten venäläinen oli perääntynyt ja keskustellut ystävällisesti ja kaikki oli selvinnyt hyvin.”

Taiwan esillä jo Helsingissä

Kansainvälinen olympiakomitea oikeutti myös Kiinan kansantasavallan osallistumaan olympiakisoihin, jonka johdosta kansallinen Kiina ilmoitti luopuvansa osanotosta.  Kansalliselle Kiinalle eli Taiwanille eli entiselle Formosalle, tämä oli kova juttu. Sain itse huomata Taipeissa vuonna 1982, kun vierailin siellä kansainvälisessä valmentajakongressissa, etteivät haavat olleet umpeutuneet, vaan suomalaisiakin pidettiin syyllisinä taiwanilaisten “syrjäyttämiseen”. Taiwanin olympiakomitean johtaja puhui silloin minulle hyvin terävästi Helsingin kisoissa tehdystä poliittisesta ratkaisusta. Koska Taiwan oli joutunut jäämään pois myös Montrealin kisoista 1976, Kanadan lippu oli olympiakomitean filmissä repäisty kahtia.

Minulle reaktio oli kova yllätys, koska en muistanut mitään kahden Kiinan kahakasta 1952. Mikään ihme tämä ei ole, sillä esimerkiksi urheiluprofessori Helge Nygren ei kirjoittanut Kiinojen kiistasta sanaakaan kirjassaan Politiikkaa olympian ympyröissä.

Poliittisia sävyjä

Kun amerikkalainen Hoarce Ashenfelter ja Neuvostoliiton Vladimir Kazentsev kävivät 3000 metrin esteissä kovan kaksinkamppailun, suomalaisyhteisö oli täysin puolueellista. Sodan päättymisestä oli kulunut vasta vajaat kaksi olympiadia.

Ruotsalaisten olympiakirja Olympiska spelen 1952 (Hans Levart Förlag) kuvaa avajaistunnelmia näin:

“Sitten tulee Neuvostoliitto, joka marssii kentälle seitsemän miehen levyisenä valtavana ryhmänä, yhteensä 350 henkeä… Koko stadion pidättelee henkeään, on aivan kuolemanhiljaista, kirjoituskoneittenkin ääni vaikenee… Sitten yksi marssijoista heilutti yleisölle, toiset menettelivät samoin ja lopulta naiset ottivat valkoiset nenäliinat ja alkoivat heiluttaa niitä. 70000 ihmistä ihmetteli, mitä tämä hyvin luonnollinen, erittäin tavallinen ele oikeastaan merkitsi: kuuluiko se Kremlin marssirutiineihin, merkitsikö se jotain poliittista elettä vai olivatko venäläiset sittenkin vain aivan tavallisia ihmisiä, jotka halusivat näin tuoda julki tunteensa.“

Presidentin ilonaihe

Juho Kusti Paasikiven hoidettavaksi tuli ehkä kinkkisin presidenttikausi maamme historiassa. Kun hän luettelee päiväkirjassaan presidenttivuosiensa vaikeat ja miellyttävät asiat, niin ensiksi mainittuja on paljon enemmän. Myönteisiä on vain kolme: kaksi vierailua Ruotsin kuninkaallisten luona ja Helsingin olympiakisat!

Itse asiassa vanha murehtija oli myös kisojen suhteen muutamaan otteeseen huolissaan. Ensin kisojen aikana suomalaisten vaisun menestyksen tähden, ja kisojen jälkeen suomalaisyleisön käytöksestä raskaansarjan nyrkkeilyottelun finaalin yhteydessä, kun Ingmar Johansson buuattiin ulos kehästä:

“Onko tässä perää? Minun on vaikea sitä uskoa. Nyrkkeily on raakaa sporttia – en ole koskaan ollut sitä katsomassa enkä tule sitä tekemään – ja se voi kiihottaa intohimoja, mutta on sekä surullista että maamme eduille vahingollista, jos se saa aikaan tällaista.” (6.8.1952)

Presidentin huoli 

Ennen kisoja maan korkein johto havahtui siihen ikävään tosiasiaan, että Suomi oli menettämässä asemansa urheilun suurvaltana. Presidentti Paasikivi kirjoitti seuraavasti 10.3.1951:

“Luin Urheilun Kuva-aitassa Lauri Pihkalan kirjoituksen Suomen urheilun nykytilasta. Kirjoitus oli hyvin pessimistinen. Katsoo, että Suomen urheilijat olympialaisissa epäonnistuivat.

Soitin kenraali Martolalle, olympialaisten johtajalle. Hän luuli, että Pihkala jonkun verran liioittelee – tarkoituksessa saada urheilua menemään eteenpäin. Lupasi ottaa selvää ja tulee luokseni myöhemmin puhumaan. 

Soitin sitten Paavo Nurmelle. Hän oli myös pessimisti. Ei ole näkyvissä meillä nyt suuria urheilijoita.  – Ei ole sitä henkeä, mikä oli entisinä aikoina. Suojeluskunnat oli hyvä koulu, jonka kautta saatiin etevät ainekset esille. Nurmen mielestä nykyään harjoitetaan kovin montaa lajia. Olisi keskitettävä meille soveltuviin lajeihin… Nurmi luuli, että ensi olympialaisissa emme tule saamaan mitään huomattavia tuloksia.

Refl. Tämä ikävä asia. Sillä jos me urheilullisesti emme kykene kunnollisiin tuloksiin, niin se on meille huono asia.”

Kauniita sanoja

Brittien yleisurheilujoukkueen johtaja Jack Crump kirjoitti muistelmissaan: “Venäläiset kutsuivat meidät yleisurheilukilpailujen jälkeen vierailulle majapaikkaansa. Olimme jo luopuneet aterian tai edes välipalan toivosta, kun meidät ohjattiin ruokasaliin, missä saimme syötäväksi suurenmoisen päivällisen kaviaareineen ja lohiruokineen. Havaitsimme venäläiset isäntämme erittäin ystävällisiksi ja iloisiksi, ja tämä vierailu kaatoi paljon niitä raja-aitoja, joita tuohon aikaan vielä oli olemassa Itä- ja Länsi-Euroopan välillä.”

KOK:n saksalaisjäsen Karl Ritter von Halt kirjoitti kisojen jälkeen: ”Olympiakisat Helsingissä lahjoittivat maailmalle juhlan, joka vielä kauan jälkeenpäin palautuu mieliimme. Rauhan ja kansojen keskinäisen yhteisymmärryksen juhlan, ritarillisuuden juhlan, toveruuden juhlan.”

Kirjassa Olympiafarth der Deuschen Jugend (Saksan nuorison olympiamatka) on seuraava luonnehdinta Helsingin kisoista: ”Oli aivan erityisen onnellinen sattuma, että olympiakisat järjestettiin Suomessa, jonka vapaudentuntoinen ja vilpitön kansa on lähempänä olympialaisia ihanteita kuin mikään muu maa maailmassa. Näissä kisoissa ei ole nähty mitään sensaatiomaisia näytelmiä, ei mitään omanvoitonpyyteistä markkinahälyä, ei mitään säihkyviä Hollywoodin kulisseja, vaan me saimme seurata maailman nuorison luonnollisia, rehtejä kilpailuja… Meidän ei ole aina helppo noudattaa olympialaisia ajatuksia, mutta nyt me tiedämme, että Helsingissä eli ja vaikutti ihanne, joka meidän on yritettävä säilyttää ja jonka meidän tuleisi pystyä levittämään myös laajemmalle.“

Yhdysvaltain olympiajoukkueen päävalmentaja Brutus Hamilton oli Suomen urheiluliiton päävalmentajan Armas Valsteen mukaan harvinaisen laajasti sivistynyt herra. Hän kirjoitti sydämensä kyllyydestä: “Jos minun pitäisi valita yksi sana kuvaamaan Helsingin kisoja, niin tuo sana olisi ‘ystävällisyys’. Suomalaisten ystävällisyys kaikkia kisavieraita kohtaan. Kilpailijoitten ystävällisyys toisiaan kohtaan, voittajien ystävällisyys hävinneitä kohtaan, hävinneiden voittajia kohtaan.

…Meidän vääristyneeseen elämäämme tuli sellainen raikkaan ilman suloinen leyhähdys, jota olin kaivannut. Suomesta, kisojen täydellisestä isäntämaasta, oli lähtenyt ympäri maailman ystävyyden henki, jonka tulisi kantaa meitä kaikkia elämässämme. Pieni pala Suomea tulee pysymään kaikkien kisoissa olleiden sydämissä.”

Tore Nilsson esitti ruotsalaisen SE-lehden olympiaraportissa myös upean yhteenvedon olympiakisoistamme: “Miten tahansa kansojen välisiä pisteitä lasketaankin ja käytetään propagandan tekemiseen, niin tosiasiana pysyy, että vuoden 1952 kesäkisojen todellinen voittaja oli Suomi! Koskaan ei ole pienempi maa järjestänyt olympiakisoja. Koskaan ei suurempi maa ole järjestänyt kisoja paremmin.”