Ehkä idea paastosta kesken rankan vaelluksen ei ole kaikkein viisain – tai sitten juuri on. Suunnittelin viikon vaelluksen puoliväliin kaksi luppopäivää, jolloin en vaihda leiripaikkaa. Ensimmäisenä paastoan ja toisena hilppaisen maratonin mittaisen tunturikimaran.
Tärkeää todeta tähän alkuun: Älä lähde erämaahan opettelemaan paastoamista! Toinen: Älä myöskään lähde opettelemaan erätaitoja paaston aikana. Kumpaakin tulee harjoittaa ennen niiden yhdistämistä, että mitään ikäviä yllätyksiä ei pääse sattumaan.
Eräretkillä yksi tärkeimmistä osa-alueista itselleni on ollut erilaiset henkiset aspektit ja jopa hengellisyys. Tunturilla tai haastavissa oloissa on voinut kokea jotakin tavallisesta arkiajattelusta poikkeavaa. Joskus se on ymmärrys kaikkeuden loputtomuudesta tai jonkin aistein havaittavan ulkopuolella olevan läsnäolosta tai jopa suojelusta. Erämaassa voi saada tuntuman kuin aavistuksenomaisesti jostakin, minkä ymmärtämistä ei saavuta normaalikotioloissa.
Toisinaan kaipaan korpiin, korkealle tai aavan keskelle, jotta voisin ajatella ja pohdiskella tai vain nauttia luonnosta ja olla. Yksin ja kaukana kaikesta.
Paastoaminen tai ravinnon heikko energiasisältö ovat siivittäneet ajatusten irrottamista maallisista. Paradoksaalista kyllä, mutta esimerkiksi kahden yön selviytymisretkellä nuorena miehenä helmikuun pakkasissa olisi luullut juuri maallisten murheiden ottavan ylivallan. Toisin kävi.
Useasti paastonneena ja sen terveysvaikutuksista jotakin omaksuneena päätin kokeilla, millaista on paastota keskellä erämaata. Keskellä melko rasittavaa vaellusta.
Useampi kokemus pohjustaa ideaani, joista kaksi lienee merkittävimmät. Toisessa energia loppui tyystin ja toisessa sitä tuntui riittävän loputtomiin.
Helmikuussa taskuvarustein
Positiivista pohjaa paastolle ja syvällisille ajatuksille antoi parikymppisenä kahden kaverin kanssa toteutettu selviytymisretki Nastolan korvissa. Olimme tarkkaan valinneet niukat varusteemme, ja keskeinen sääntö oli, että mukaan sai ottaa vain sellaista, mikä mahtui taskuihin.
Vaelsimme ilman kantamuksia keveästi pitkin järvien jäitä kohti kannasta, jossa tiesin olevan sopivan leiripaikan, luvat tulentekoon ja lähellä järvi, ja järvessä arvatenkin kalaa. Kokeneina retkeilijoinä rakensimme sutjakasti leirin ja aamulla suuntasimme pilkille. Kullakin kieppi siimaa, mormuska ja pystypilkki olivat mahtuneet hienosti taskuun. Saimme pienehkön kalansaaliin.
Havutee, pari pientä kalaa per ukko ja taskusta kaivetut muutamat hätävara hedelmäsokeritabletit eivät juuri antaneet potkua. Nuotion avulla pysyimme jotenkuten paleltumattomina. Kun kolmantena päivänä palasimme sivistyksen pariin, askel ei ollut kevyt. Energiavarat oli käytetty tarkkaan.
Toisen yön aikana kylmyys iski toden teolla luihin ja ytimiin, vaikka pakkasta oli vain reilut 10 astetta. Kuljin metsässä etsimässä pystyyn kuollutta nuotion ruokaa. Nälkä oli pahimmillaan. Silloin pimeyden keskellä aavistin, että läsnä on myös jotain ylevämpää ja hyvää. Eivät syvälliset asiat silloin mitenkään selkiytyneet. Mutta se metsäyön kokemus oli alku jollekin omalle ymmärrykselle.
Raha ei riittänyt ruokaan
Ensimmäiselle maratonille valmistautuessani rahat loppuivat kisaa edeltävänä päivänä. Opiskelimme molemmat vaimoni kanssa, ja opintotuki olisi tulossa tilille päivän aikana. Aamupalan jälkeen ruoka oli loppu, juuri kun olisi pitänyt tankata koko päivä. Lopulta raha tuli tillle, ja pääsin aloittamaan energian varastoimisen vasta illalla.
Aloitin maratonmatkan varovaisesti. Loppua kohti energiaa tuntui kuitenkin vain riittävän ja alkumatkasta vaivannut päänsärkykin hellitti. Oliko tankkaus sittenkin vahingossa onnistunut?
Koin, että maraton alkoi vasta 30 kilometrin kohdalla, niin kuin usein sanotaan. Mutta päinvastaisessa merkityksessä kuin yleensä minulla se tarkoitti, että lopetin varomisen ja aloin juosta vapautuneesti. Viimeiset kaksi kilometriä ravasin kuin heikkopää Helsingin Olympiastadionille.
Voiko vaelluksella paastota?
Vuosien varrella olen järjestänyt useita leirejä ja retriittejä, joissa pääfokus on hengellisessä kasvussa. Aika ajoin koen, että jonnekin korpeen pitää päästä tuulettamaan päätä ja oloa myös ilman seuraa.
Syyskuussa 2022 kokosin kamppeet ja suunnistin Saariselän tuntureille kohti onkalomaista laaksoa, jonka arvelin olevan sopiva asketismin tyyssija.
Jotkut elävät elämänsä syöden vain illalla. Monet paastoavat uskonnollisista syistä kuukauden ajan vuodessa välttämällä syömistä ja juomista auringon noususta laskuun. Urheilija pystyy silloinkin harjoittelemaan ajoittamalla treenin aikaan, jolloin saa syödä.
Miksi siis ei yksi päivä illasta iltaan kesken vaelluksen voisi toimia?
Siinä on riskinsä. Mutta niin kuin retkillä aina, tulee olla valmis yllätyksiin ja suunnitelman muutoksiin. Päätin toteuttaa ideani tietäen, että voin aina vaihtaa suunnitelmaa olosuhteiden mukaan.
Vaelsin kaksi päivää ja pysähdyin leiriin kolmeksi yöksi. Ensimmäisen vaelluksesta vapaan päivän paastosin iltaan asti.
Keventyneenä tunturiin
Toisena vapaapäivänä söin teltassa kevyehkön jyvänäkkäri aamiaisen juuston ja kalkkunametvusrtin kera. Vettä juomaksi ja vitamiinit naamaan. Nostin valmiiksi pakkamaamani päiväretkirepun hartioille ja painuin aamun hämärään ennen auringon nousua.
Askel nousi kevyesti poluttomassa maastossa. Hörppäilin kirkkaista puroista vettä ja söin tummaa suklaata sekä kuivattuja aprikooseja matkan varrella. Kymmenen maissa pidin ensimmäisen jyvänäkkärievästauon.
Puolilta päivin pysähdyin keittelemään yhdistetyn aamu- ja iltapäiväkahvin Vongoivan kammin nuotiopaikalle. Se oli vielä mahdollista silloin, mutta harkinnassa olevien Metsähallituksen uusien ohjeiden mukaan niin ei enää luultavasti saa tehdä. Nuotiopaikka olisi jatkossa varattu kammin vuokranneille, mikä kuulostaa ihan järkevältä. Kosteilla puilla keittämisessä vierähti tovi ja jatkoin matkaa 1,5 tunnin kuluttua näkkärillä ravittuna.
Nousin jyrkässä sivurinteessä kohti Vongoivan lakea ja kiipeämisen myötä pilvet väistyivät huipuilta. Laelle päästyäni paisteli aurinko.
Paluumatkalla sain nauttia lämmöstä ja hiljaisuudesta, jota ei rikkonut edes purojen solina. Siinä tunturin rinteellä lepäsi sekä sielu että ruumis, kaikki aistit ja ihmismieli.
Vielä riitti energiaa, kun 30 kilometriä oli takana. Hyvän polun kohdalle sattuessa laitoin juoksuksi, mikä vauhditti mukavasti etenemistä.
Jossakin poluttomassa paljakkakohdassakin pystyi juoksemaan. Paljakassakaan ei useinkaan ole järkevää juosta ilman polkua, eikä se ole matkan joutumisen kannalta taloudellista. Matalassa varvikossakin saattaa piillä jalan alta pyörähtävä kivi tai jalkaan takertuva oksa. Sitkeimpiä yllätyksiä tarjoaa tunturissa sellaiset vaivaiskoivun maata viistävät varret, jotka ovat kiinni maassa molemmista päistä. Jopa ripeästi kävellessä voi olla hankala välttää kampitusta saati sitten juostessa.
Miksi askel oli kevyt paastopäivän jälkeen? Eikö kaikkien oppien mukaan juuri maratomia edeltävä päivä pitäisi tankata kuin kylläisyyssensorin menettänyt hevonen?
Nesteytys vaikutti onnistuneen. Maratonin mittaisella päiväretkellä ja koko vaelluksella ei tullut yhtään kramppia, mikä on minulle uusi kokemus vastaavilla reissuilla. En kokenut janon tunnetta, ja pissa oli laadultaan ja määrältään normaalia kaiken aikaa.
Oletan, että suolotasapaino pysyi kohdillaan lisäämällä veteen aika ajoin ripauksen suolaa ja sokeria. Olisin käyttänyt myös ruokasoodaa, mutta ko pussi katosi jossakin vaiheessa, niin etten löytänyt sitä repusta enkä jälkeen päin kotoakaan. Nielin aamuisin vitamiinien mukana magnesiumia.
Ruoka oli mielestäni monipuolista, vaikkakin hyvin yksinkertaista: aamuisin punainen linssi -ohrapuuroa, illallispadassa maissipastaa, itsekuivattua naudanlihaa ja tomaattia, valkosipulia ja inkivääriä, mausteina suola, sokeri, oregano ja mustapippuri.
Noudatin vaelluksella etätyöpäivän ja vuorotteluvapaan normaalia ruokailurytmiäni: aamiainen, päiväkahvi ja illallinen. Vaelluksen mittaan söin tuon tuosta tummaa suklaata, pähkinöitä, manteleita, kuivattuja aprikooseja ja taateleita.
Kahvihetki nuotiolla sisälsi aina jyvänäkkärilounaan kalkkunavetvusrtin ja juuston kera. Marjoja söin tuon tuosta ja välillä lähes tauotta.
Miten paasto sujui erämaassa?
Ajatukseni oli paastota vaelluksen aikana noin 24 tuntia toisen vaelluspäivän illasta kolmannen eli lepopäivän iltaruokaan. Saisin tankattua heti rasituksen jälkeen ja ennen seuraavaa pinnistystä.
Toisen leiripaikan hakemisen venyminen pimeän tulon yli siirsi kuitenkin iltaruokaa, ja paaston toteutus oli ns. 16/8 -paaston ja 24 h -paaston välimuoto. Päätin, että paasto on riittävä ja saan valmistella kolmannen päivän aterian vielä valoisan aikaan. Näin seuravaan päivään valmistautuminen ei siirry liian myöhään. Neljännen päivän maratonretki alkaisi ennen auringon nousua ja kännykän herätysääni soisi kello 4.30.
Ideani oli jättää paastopäivän aamupala ja lounas väliin. Huilia ja palautua.
Paastoni tarkoitus ei missään tapauksessa ollut painonhallintaan liittyvä, enkä suosittele vaelluksen ja paaston yhdistämistä painonpudotusmielessä. Kokonaisrasitus on varsin korkea, ja jatkuva energian saanti on oleellista vaelluspäivinä. Paasto yhdistettynä rasitukseen voi aiheuttaa esimerkiksi huimausta eikä se ole terveellistä erämaaoloissa missään vaiheessa saati sitten korkeilla kivikkorinteillä tai jokien ylityksien aikana.
Paastopäivänä heräsin alkavaan migreenikohtaukseen. Saan usein lihasjännitys päänsäryn toisena tai kolmantena vaelluspäivänä. Särky ei johtunut paastosta, olinhan vasta illalla syönyt kunnolla.
Ensimmäinen särkylääke, kipugeeli ja aamun kahvikupillinen eivät auttaneet, ja otin toisen tabletin. Pidättelin oksentamista. Paasto, erämaa ja oksentaminen eivät tuntuneet parhaalta yhdistelmältä.
Pujahdin telttaan koisailemaan kipua pois ja heräsin häikäisevään iltapäivään kahden maissa. Nipin napin silmät tottuivat valoon, enkä tarvinnut aurinkolaseja. Olin välttänyt oksentamisen, mikä oli kyllä loistavaa.
Olin pukenut aamulla kaikki mahdolliset vaatteet päälle, mikä tarkoitti ylimääräistä merinovillakerrastoa, normaalin etenemis- ja taukovaateuksen lisäksi. Päässä pipo ja fleesen huppu, kaulassa merinovillainen putkihuivi. Ei tullut kylmä missään vaiheessa ravinnon saannin katkeamisesta huolimatta.
Keittelin leppoisasti iltapäivänkahvin nuotiolla. Nautiskelin rauhasta veden kiehumista odotellessani. Lisäsin juomaveteen ripauksen suolaa. Se oli iltapäivän kivennäisannos. Vitaminninit olin jo niellyt aamulla.
Oli myös aikaa lukea ja mietiskellä, voimistella, tehdä joogaliikkeitä, venytellä ja jumpata nivelrikkovarvasta ja akillesjänteitä. Viiden aikaan aloin valmistella ateriaa.
Vähän kuuden jälkeen aloitin syömisen. Ensin luonnon omia tuotteita. Nuotiopaikalta suoraan puolukoita ja variksenmarjoja suuhun. Aloitus tuntui kuitenkin vatsassa liian happamalta, joten jätin marja-ateria ensimmäiseen ruokalusikalliseen.
Valmistin kevyen ohrapuuron, johon lisäsin suolaa, tattarilesettä ja marjoja. Normaalisti vaelluksen aamiaispuuroa tukevoittamassa olisi myös punaisia linssejä, voi-oliiviöljyseosnokare ja sokeria.
Sitten pääaterian kimppuun. Vatsan totuttua ruokailuajatukseen keitin maissipastaa aiemmin kuvaamallani reseptillä punaisilla linsseillä vahvistettuna. Ripaus sokeria liemeen ja päälle voi-oliiviöljyseosköntti. Nyt alkaisi kerääntyä energiaa huomiseen koetukseenkin.
Paastopäivä meni hyvin. Vatsa kurni varovaisesti vasta, kun keittelin iltaruokaa nuotiolla. Näläntunnetta en ehtinyt kokea, enkä koko vaelluksen aikana. Päivä sujui ensin päätä parannellessa ja sitten pikkupuuhissa. Koin palautuneeni ja energiavarastojen taas täyttyneen. Mieli oli levollinen, iloinen ja levännyt.
- Lisätietoa paastosta ja juoksemisesta: Marathon Hand Book: Intermittent Fasting And Running: The Complete Guide
Mielenrauhaa etsimässä
Paastopäivänä vietin noin tunnin verran mietiskellen, lukien ja kirjoittaen. Oliko viikon vaellus siis vaivan väärti tuon tunnin vuoksi? Oli. Ja samalla se ei ole koko vastaus. Tuo tunti ei toki ollut ainoa rauhoittumisen hetki.
Luin ja kirjoitin päivittäin jotakin. Selkeällä polulla pystyin ajattelemaan monia asioita vaelluksen edetessä lähes autopilotilla.
Pysähtelin usein kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan rauhoittavaa maisemaa. Joskus joku lintu tuli kertomaan jotakin ihan lähelle, ja jäin kuuntelemaan. En ymmärtänyt siitä mitään. Jos yritin ottaa kuvan, ne häippäisivät puiden katveeseen.
Kaksi rauhoittavimpien joukkoon kuuluvaa hetkeä oli korkealla tunturissa. Vongoivan huipulla käytyäni loikoilin hetken reppuun nojaten rinteen kylpiessä auringossa. Ympärillä mitä kaunein tunturimaa ja täydellinen hiljaisuus. Tyynessä ilmassa ei kuulunut edes tuulen suhina tai kaukana alhaalla virtaavien vesien ääni.
Toinen rauhoittumisen hetki oli Sokostin itäharjanteen laella. Pysähdyin huilaamaan hetkeksi nousun jälkeen ennen huipulle menoa. Edessä oli lohkareinen kivikko, takana tuulelta suojaava paasi selkänojana. Muualla läpitunkematon sumu. Olin noussut pilven sisään. Kokemus oli huikaisevan levollinen. Mitkään maailman murheet eivät yltäneet sinne.
Toisena vaelluspäivänä olin tähdännyt laaksoon, jota olin joskus kaukaa ihastellut. Se oli mitä askeettisimman näköinen, jylhä kanjoni. Pohjalla tiesin virtaavan pienen joen, oli lompololampia ja jokunen puu. Sinne olin haaveissani perustamassa leiriä kolmeksi yöksi.
Paikka osoittautui syyskeleille liian karuksi. Laaksossa tuskin liikkui ketään, mikä kyllä sopi suunnitelmiini. Mutta siellä ei myöskään ollut minkäänlaista polkua, ei edes poropoluntapaista. Ei runsasta polttopuureserviä. Missään ei ollut teltan kokoista tasaista kohtaa, vain kivenlohkareita, kalliota tai jyrkkää pusikkorinnettä. Päätin nousta ylemmäs ankarasta asketismin pesästä. Alkoi usean tunnin marssi halki vaikeakulkuisen maaston, ja tuli pimeä.
Eräällä pikkupurolla hörppäsin pari kulausta jäätävää vettä, ja silloin iski horkka kuin salaman iskusta. En ollut tuntenut kylmää tai vihjettäkään palelemisesta. Kivulias ravistelu valtasi koko kehon. Sain väkipakolla repun selkääni ja jatkoin tärisevin jaloin matkaa. Liike olisi paras puolustus sillä hetkellä.
Lyhyen kantaman ledvalon avulla löysin lopulta täydellisen leiripaikan – ensimmäinen mahdollinen – riittämiin poltettavaa maapuun oksaa, erinomainen telttapaikka varvikossa ja virtaava vesi lähellä. Laitoin tulet revontulten säihkeessä ja valmistin tukevan iltaruoan.
Paikka oli siunauksen tyyssija. Aamulla näin upeat tunturit, ja kankaat pursusivat marjaa. Sitä riittäisi niin paljon kuin vain jaksaisin syödä. Huokaisin kiitollisena luonnon ihanuudesta.
Teksti ja kuvat Marko Laakkonen