Etappijuoksu päättyi Ylläksen juurelle eilen. Lue fiilikset sprinttietapilta sekä 250 kilometrin kisaviikon yhteenveto.
Racing the Planet -etappijuoksu päättyi eilen, kun juoksimme 12 kilometrin sprintin Luosujärven Rönölän mainiosta leiristä Ylläksen juurelle Äkäslompolon puolelle.
Matkaan lähdimme ryhminä puolen tunnin välein, jotta olisimme maalissa jotakuinkin samaan aikaan. Minulla oli kolmospaikka turvallisesti lähes 50 minuutilla hallussa ja japanilaiset edellä vielä kauempana.
Kymmenisen juoksijaa eteni alussa parin kilometrin tiepätkällä ripeämmin. Ärtyneen akilleksen takia turvonnut oikea nilkka ja olettaakseni fasettinivelen liikerajoitteesta suuttunut selkä sallivat hölkän, mutta eivät innostaneet kilvoitteluun.
Hölkkäsin mukavuusalueella maastoon ja kohti Tunturijärveä vievälle soiselle sekä hivuttavasti nousevalle latulinjalle. Naisten kärki Sarah Oppermann saavutti minut pitkän marssin tavoin, mikä auttoi kiihdyttämään hieman.
Ylläs ei näyttäytynyt pilvestä Tunturijärven tutuissa maisemissa. Latupohja oli muuttunut helpommaksi juosta, ja innostuin nostamaan hieman rasitusta jatkamalla jotakuinkin samaa tahtia päivän toiseen pitkään hivuttavaan nousuun.
Rasitusvaivojen takia iloitsin siitä, että etappi oli selkeästi nousuvoittoinen. Lopussa pienet alamäkikinkareet tuntuivat ikäviltä sekä selälle että ärtyneen akilleksen seudulle. Etenin ne rauhallisesti, sillä säästetyt sekunnit eivät olisi tarjonneet vastinetta vaurioiden pahentamiselle.
Maalissa odottivat asiaankuuluvat hehkutukset ja todella painava muistomitali – sekä juomaa, pizzaa ja hyväntuulista fiilistelyä.
Illalla huomasin, että kolmannella etapilla kanssani maaliin saapunut Sacha Wilson voitti sprintin reittiin nähden mainiolla vajaan 56 minuutin ajalla. Hänestä tuli ainoa, joka jollakin etapilla voitti Takuya Wakaokan.
Sopivasti suota ja nousua sisältävä 12 kilometriä voi tuoda eroja, sillä jäin Sashasta etapilla 22 minuuttia. Hän oli pudonnut tuloslistalla reilusti pitkällä etapilla erinäisten ongelmien seurauksena ja oli kokonaistuloksissa yhdeksäntenä, naisten voittajan Sarahin jälkeen seuraavana.
Kokonaistulokset kärjessä eivät sprintillä muuttuneet, joten sain noutaa kolmospalkinnon yhteisen lounaan päätteeksi. Paikallistuntemus osaltaan auttoi, vaikken kaikkia osuuksia ennalta tuntenut.
Viikon etappikisan arviot
Tasollani sijoittumisen mahdollisuuksiin vaikuttaa se, kuinka monta selvästi nopeampaa osallistuu ja pääsee lopulta maaliin. Japanilaiskaksikon luokittelin urheilijoiksi ensimmäisen etapin perusteella.
Mahdollisuus kisata kolmospaikasta toi etapeille oman vireensä ja pelinsä. Se nosti kynnystä löysäilyyn.
Repussa kannettiin koko viikon varusteet ja ruoat telttaa lukuun ottamatta. Siksi ajattelin tapahtumaa juoksuvaelluskilpailuna, jossa reitti oli valmiiksi merkitty. Ilman reppua olisi tosin ollut ripeämpi ja hauskempi juosta.
Lapin kisa ei tule Racing the Planetin vuosittaiseen tarjontaan vaan lukeutuu vain kertaalleen eri puolilla maailmaa järjestettäviin tapahtumiin.
Mahdollisten olosuhteiden takia mukaan piti ottaa lämpimien vaatteiden varustesäkki, jonka olisi saanut kilpailunjohtajan päätöksellä käyttöön erityisen kylmässä kelissä. Noin kuukausi ennen lähtöä listalle tuli myös vapaaehtoinen toinen dropbag-varustesäkki, johon sai halutessaan lämpimämmän makuupussin.
Varustesäkit olivat perusteltuja, mutta eivät lisänneet muiden varusteiden kantamisen loogisuutta. Varusteiden kantaminen tuo kisan luonteeseen tarkan varusteiden valinnan ja kannettavan energian optimoinnin. Varustevalintojen pohjana on järjestäjän tarkka ja kattava pakollisten varusteiden lista. Repun sisällöstä kirjoitan vielä erikseen.
Valtaosalle etappikoitos on kestävyyshaaste keholle ja mielelle, yhteisöllinen kokemus sekä tuo syyn matkailla. Pelkästään kestävyyshaaste ja sen ääreltä löytyvät kokemukset voivat olla todella voimakkaita.
Lapin kisan ja osallistujilta kuulemieni kokemusten perusteella Racing the Planet on rakentanut tapahtumiinsa hienosti yhteisöllisyyttä ja matkailua. Aiemmin kirjoitin etappikisan leireistä. Etappien matkavalinnoista seuraa se, että osallistujille jää lopussa luontevasti lähes kaksi päivää aikaa tunnelmoida koitoksen päättymistä.
Paikallista kulttuuria järjestäjä pyrkii esittelemään reitin ja leiripaikan valinnoilla sekä mahdollisella yllätysohjelmalla.
Keimiöniemessä kävelimme maalista leiriin vanhojen kalapirttien ohi ja nuotioilla vieraili shamaani. Yhden yön vietimme poroerotusten aitauksessa. Pitkällä etapilla näyttäytyi Äkäsmylly ja etapin päätyttyä Rönölässä pääsimme saunaan, savusaunaan ja uimaan sekä kuulimme rakennusten tukkikämppähistoriasta.
Tunturi-Lapin keskuksista koimme Pallasta, Yllästä ja viimeisen etapin jälkeisenä juhlailtana Leviä.
Poluista kiitosta, teitä liikaa
Reitti on tietysti kokemukselle keskeinen. Mukaan valikoituneiden polkujen osalta pidin reittiä erinomaisena. Polut tarjosivat vaihtelua tuntureilta metsiin ja soille. Moni polku oli minulle valmiiksi tuttu, mutta mukana oli harvan tuntema hieno osuus vanhasta postireitistä Rauhalan kylän lähellä.
Leveiden sorateiden osalta kuulin turhan monelta, että niitä oli liikaa. Kokemuksellisesti olen samaa mieltä. Raskaan repun kanssa monotonisen tien juokseminen tuntuu työläältä. Lisäksi samanlaisena toistuva askel lisäpainon kera luultavasti altistaa rasitusvammoille. Toki poluilla voi tulla erilaisia kompastumisia ja niukahduksia tietä herkemmin.
Reittimestari Carlos García Prieto perusteli teiden määrää tasapainoisuudella sekä konseptilla. 250 kilometriin pitää hänen mukaansa kuulua riittävästi tietä, jotta läpäisy on mahdollinen riittävän monelle. García pitää sopivana keskeytysprosenttina 20:ta.
250 kilometrin ja kuuden etapin vakioitu konsepti on useampia yhtiön kisoja käyville selkeä. Jäin silti miettimään, vastaisiko nykyisiin osallistujien odotuksiin paremmin reitin raskauteen perustuva konsepti – joka tosin saattaisi olla haastavampi viestinnällisesti.
Etenkin kertaalleen järjestävissä kohteissa reitille sopivat polut ja tiet sekä korkeuserot vaihtelevat. Polkujen hankaluustaso vaikuttaa kokonaisuuden vaativuuteen.
Jos matka saisi tarvittaessa hieman joustaa alaspäin, voisi polkuja ja korkeuseroja olla enemmän, jolloin reitti voisi olla kokonaisuutena vielä hienompi, eikä sen läpäisy silti kävisi liian hankalaksi. Tähän ajatukseen en ehtinyt saada Garcíalta vastausta.
Reittiä arvioidessa piiloon jäävät mahdolliset lupahaasteet. Joitakin teitä saattoi olla mukana siksi, että jollekin maastoreitille ei tullut lupia.
Etenkin tiukanpuoleinen konsepti huomioiden kokonaisuutena reitillä oli helppo kokea, että kansainvälisesti kokeneen reittimestarin apuna oli ollut paikallisvoimia. Mukana oli sellaisia tieuria ja polkuja, joita ei yleisesti tunneta.
Huollot tarjoilivat kylmää vettä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Pitkällä etapilla sai kerran myös lämmintä vettä. Yhtä varmaa kuin yksinkertainen tarjonta oli huollon väen kannustus ja iloinen ote. Se on tärkeää ja tuli esiin laajalti osallistujien kanssa keskustellessa.
Sama henki oli järjestäjillä myös leirissä. Ydinporukan apuna oli suuri joukko vapaaehtoisia, joista yllättävän moni oli tullut paikalle omalla kustannuksellaan eri puolilta maailmaa. Arvostusta keräsi myös ensiavun tiimi, jota oli leirin lisäksi ymmärtääkseni ainakin etappien viimeisissä huolloissa.
Kokonaisuutena järjestelyiden ammattilaisuus ja sujuvuus keräsivät kiitoksia. Olennaisimmat päivittäistoiminnan kehityskohteet havaitsin reitin merkinnöissä, jotka eivät täysin pärjänneet suomalaisille polkujuoksukisoille. Silti merkinnät ylsivät hyvään arvosanaan.
Tuliko osallistumismaksulle vastinetta?
Hintatietoisille suomalaisille etappikisan 4 000 dollarin eli nykykurssilla 4 000 euron osallistumismaksu tuntui kisasta ennalta puhuessa korkealta. Racing the Planet laski paikallisten osallistumismaksun 2 300 dollariin kaikissa kisoissaan viime keväänä. Miten kisa tarjosi vastinetta osallistumimaksulle?
Mainittujen asioiden lisäksi pakettiin kuului kaksi hotelliyötä, yhteiskuljetuksia 300–400 kilometriä sekä erinäisiä yllätyksiä.
Järjestelyn väkimäärä oli yllättävän suuri, sillä leirit eivät siirry erämaisesta paikasta toiseen etappien aikana itsestään. Mukana oli helpommin arvattavien resurssien lisäksi kymmenkunta nelivetomaasturia kuskeineen.
Ainakin osassa leireistä paikoista tuli vuokrakuluja. Sekoittuneen meriliikenteen takia kisavarusteita lähetettiin Suomeen laivakontin sijaan lentorahtina. Osallistujien turvallisuuden varmistelu vaatii omat ratkaisunsa, jotka vaihtelevat kisakohteittain.
Osallistumismaksua voi pilkkoa vaikkapa siten, että kahdeksasosa tulo- ja lähtöhotelleille, -kuljetuksille sekä muille tukitoimille, jolloin etapeille jää seitsemän kahdeksasosaa. Tällöin yhden kisavuorokauden sekä siihen liittyvien kokemusten hinnaksi tulisi 500 euroa – siis kotimaan ulkopuolella järjestettävissä Racing the Planetin kisoissa.
Summa on juoksujen osallistumismaksuja selvästi suurempi, mutta suuruusluokaltaan linjassa Ironmanin täysmatkan kanssa. Suoraa vertailukohtaa ei tosin oikein ole, sillä päivittäin siirtyvä leiri ei synny itsestään.
Osallistujia lähti perumisten ja siirtojen jälkeen matkaan 136. Pienehköön porukkaan syntyi nopeasti kotoisa tunne, mitä osaltaan auttoi se, että osa tunsi toisensa aiemmista koitoksista.
Kansainvälisen kisaporukan arvo on jokaiselle erilainen ja hankalasti euroiksi muutettavissa. Poikkeuksellinen ei kuitenkaan ollut tarina, jossa toisilleen aiemmin vieras telttaporukka oli seuraavana kesänä valinnut kisakohdettaan yhdessä.
Vastine rahalle riippuu myös käytettävissä olevasta rahasta. Yhdelle 4 000 euroa plus matkakustannukset on mahdottomuus, toiselle rahan ja ajan käytön valinta.
Osallistumismaksun vastine taitaa palautua seuraavaan kysymykseen: mikä arvo on sillä, että saa haastaa viikon itseään harrastuksensa parissa hienossa luonnossa samanhenkisessä kansainvälisessä porukassa.
”Miksi tulit kisaamaan juuri Lappiin?”
Kerroin aiemmin kyselleeni osallistujilta, miksi he valitsivat nimenomaan Suomen kisan.
Vastaukset vaihtelivat pitkähköistä pohdinnoista siihen, että tulin, koska pystyin tulemaan: ”Because I can.”
Georgian kertaluonteisen kisan aikaiset koronarajoitukset vaikuttivat osalla päätökseen. Koronan jälkimainingeissa osa koki Suomen turvalliseksi sekä terveystilanteeltaan että muutoin. Moni nainen kertoi vaikuttuneensa siitä, miten turvalliseksi hän tunsi olonsa yksinään Lapin metsissä.
Ensikertalaisten ja naisten osuus oli suuri. Heillä vastauksissa toistui se, että haaste ei tuntunut ihan niin kovalta kuin paahteisilla hiekka-aavikoilla, joilla Racing the Planet järjestää vakiokisojaan.
Eurooppalaisista osa kertoi, että matkakulut pysyivät pienempinä niin rahan kuin ajan osalta. Käytännöllisiin syihin kuului myös kisan sopiminen omiin aikatauluihin.
Etenkin yhdysvaltalaisia olivat kiinnostaneet Pohjoismaat ja kisa tarjosi sopivan syyn matkaan. Aasialaisilla taas nimenomaan Suomi kohteena nousi esiin.
Oma lukunsa oli meksikolainen pariskunta, joka eteni etapit yhdessä osana häämatkaansa.
Aika moni oli tuonut perheensä mukanaan ja viipyi pelkkää tapahtumaa kauemmin. Toisaalta moni teki täsmäreissua kisapäiville todella kaukaa.
Yksi tekijä yhdisti lähes kaikkia vastauksia. Matka Suomeen tuli tehtyä, koska täällä oli kiinnostava tapahtuma.
Lue myös: Mielen peli – 80 kilometriä etappikisan viidentenä juoksuna