Suomalaisten naisjuoksijoiden viime aikojen onnistumiset antavat uskoa uusille nuorille yrittäjille, kirjoittaa Lauri Hollo.
Viime viikonloppuna Ilona Mononen ja Nathalie Blomqvist juoksivat U23-sarjan maastojuoksun Euroopan mestaruuskilpailuissa mitaleille. Juoksut olivat todella kova näyte molempien suorituskyvystä, sillä reitti oli erittäin raskas. Kahden mitalin superkilpailu alleviivasi sitä faktaa, että suomalainen naiskestävyysjuoksu on selkeässä nosteessa. Oikeastaan kaikilla matkoilla 800 metristä maratoniin on nähtävissä kehitystä. Maailman kärki on toki vielä kaukana, muttei kaikilla matkoilla toivottoman kaukana.
Kahden mitalin superkilpailu alleviivasi sitä faktaa, että suomalainen naiskestävyysjuoksu on selkeässä nosteessa.
Hiukan yllättäen lähimpänä ollaan 800 ja 1 500 metrillä. Tosin näillä matkoilla kansainvälinen kilpailu on äärimmäisen tiukkaa ja tiivistä, suomalaisten ja maailman kärjen väliin mahtuu monta urheilijaa. Prosentuaalisesti ei kuitenkaan olla järisyttävän kaukana.
Tilastojen valossa 800 metrillä on tapahtunut suorastaan mullistava kollektiivinen kehitys. Kun vielä vuonna 2020 maan kakkosaika oli 2.09,13, viime kesänä sen alle juoksi peräti 13 naista. Eveliina Määttänen alitti kahden minuutin haamurajan, Veera Mattila ja Sara Lappalainen juoksivat 2.01. Heidän takanaan on tukku erittäin lupaavia nuoria. On täysin realismia, että ensi kesänä kolme suomalaista alittaa kaksi minuuttia.
Vuosina 2016–2022 1 500 metrillä vain Lappalainen ja Blomqvist (en laske Kristiina Mäkeä tässä yhteydessä suomalaiseksi, koska hän edustaa Tshekkiä) alittivat 4.15. Viime kesänä sen teki viisi juoksijaa. Keskimatkoilla kärki on terävöitynyt ja taso laajentunut. Maastomitalistit Blomqvist ja Mononen ovat molemmat mielenkiintoisessa tilanteessa; onko päämatka jo ensi kesänä 5 000 metriä vai 1 500 metriä? Veikkaan vitosta, vaikka toki samalla tonnivitonenkin pitää kulkea kovaa.
5 000 metrillä neljä juoksijaa alitti viime kesänä 16 minuuttia, vuonna 2020 maan kärkiaika oli 16.18. Kympillä Camilla Richardsson paineli kesällä SE:n, Alisa Vainio teki saman maratonilla, mutta Richardsson pisti juuri Valenciassa vielä kolme minuuttia paremmaksi. Naisten kestolajeista oikeastaan vain 3 000 metrin estejuoksu laahaa muiden perässä.
Naisten juoksumatkojen tasojen nousut ovat niin kovia, että voidaan puhua jonkinasteisesta buumista. Miesten puolella vastaavaa ei ole nähty, vaikka positiivisia pilkahduksia sielläkin on. Tulisivatko miehet perässä? Ainakin EM-maastot antoivat positiivista nostetta, kun nuoret miehet Mustafe Muuse ja Santtu Heikkinen suoriutuivat hienosti. Eemil Helander puolestaan säväytti kesällä ottamalla Espoossa 5 000 metrillä U23 EM-hopeaa upean juoksun jälkeen.
Naisten noste on mielenkiintoinen asia myös yhteiskunnallisesta vinkkelistä. Perinteisesti on ajateltu, että nuoret miehet ovat valmiimpia heittäytymään urheilemiselle, kun taas naiset alkavat verrattain varhaisessa vaiheessa panostaa enemmän opintoihin tai työhön, joku perheen perustamiseenkin. Silloin juokseminen harvemmin on elämän ykkösprioriteetti. Tai näin on siis ennen kuviteltu.
Yleisurheilu on erittäin tasa-arvoinen laji; matkat, kilpailut ja palkintorahat ovat naisilla samat kuin miehillä.
Nyt ollaan jonkinlaisen murroksen kynnyksellä. On aiempaa hyväksyttävämpää, että nainen antautuu urheilemiselle. Naisten yleisurheilu on Suomessa kovassa nosteessa, mikä varmasti vaikuttaa asiaan. Naisurheilijoita arvostetaan. Lisäksi yleisurheilu on erittäin tasa-arvoinen laji; matkat, kilpailut ja palkintorahat ovat naisilla samat kuin miehillä. Tämäkin osaltaan kannustaa urheilemaan, vastaavalla tavalla ei todellakaan ole esimerkiksi jääkiekossa ja jalkapallossa.
Esikuvien merkitystäkään ei pidä vähätellä. Jo nyt Suomessa on tyttöurheilun buumi.
Sara Lappalainen on antanut juoksijoille uskoa siihen, että mikä tahansa on mahdollista. Camilla Richardsson tekee samaa työtä. Ja oletettavasti hyvin pian moni muukin. Yhä useampi nuori lahjakkuus on ymmärtänyt, että menestyminen on sittenkin mahdollista. Sillä on iso merkitys.
Tunnolliset nuoret naiset ovat pystyneet ottamaan tilaa urheilemiselle myös siksi, että koronan myötä itsenäinen etäopiskelu on yleistynyt. Tämä avaa lisähappea etenkin kestävyysjuoksun kaltaiselle lajille, missä ulkomailla on käytännössä pakko leireillä. Richardsson on tästä elävä esimerkki, hän viettää käytännössä puolet vuodesta korkean paikan leireillä eri puolilla maailmaa. Samanlaisia satsauksia uskaltaa nyt tehdä moni muukin, kun latu on auki.
Afrikka jyrää globaalisti, mutta olisiko Suomen mahdollista palata ainakin naisten osalta eurooppalaiseksi juoksumahdiksi? Siellä emme vielä ole, mutta tehtävä ei ole mahdoton. Yksi jarruttava tekijä on toki raha, jota ei suomalaisessa yleisurheilussa liiku. Kun nuori lahjakkuus muuttaa pois kotoa omilleen, edessä ovat ihan uudet haasteet. Opiskeltava olisi, samoin todennäköisesti käytävä töissä, että voi rahoittaa urheilemisensa. Ellei pappa betalar.
Yhä useampi nuori nainen uskaltaa nykyisin heittäytyä kaksoisuralle opiskelemaan ja urheilemaan, mutta kun tähän yhtälöön tuodaan mukaan työnteko, syntyy kombinaatiosta hallitsematon kolmoisura. Se johtaa valitettavan usein väsymiseen ja uran päättymiseen.
Kaksi kolmesta on vielä mahdollista hallita, muttei kaikkia kolmea. Tämä on edelleen suomalaisen yleisurheilun suurin haaste, puhuttiin sitten naisista tai miehistä. Liian moni joutuu liian aikaisin pohtimaan, onko urheilemisessa mitään järkeä. Faktisesti siinä ei ainakaan Suomen oloissa olekaan, mutta urheileminen ei ole järjen vaan tunteen asia. Ja tuo tunne polttelee ihanasti monia suomalaisia naisjuoksijoita tällä hetkellä.
Menkää ja heittäytykää.
Lue myös:
Ilona Mononen – katse tulevaan
Teksti Lauri Hollo
Ei se esteidenkään kärki kaukana laahaa sen jälkeen, jos ja kun Ilona Mononen juoksee esteet kunnon kilpailussa tosissaan. Viime kesänä esteet 9.27 juossut Karinauskaite hävisi Brysselissä Ilonalle 18 sekuntia.