Hiihto on yksilölaji, mutta sen harjoittelu osana ryhmää on hauskinta ja usein myös tuloksellisinta. Suomessa ne hiihtoseurat, joissa on suurimmat harjoitusryhmät, menestyvät parhaiten. Vaikutus näkyy arvokisojen palkintopallille saakka. Parhaiten menestyy maa, jossa harjoitellaan eniten ryhmissä, Norja.
Muutama vuosi sitten törmäsin hiihtoa harrastavan, silloin kymmenvuotiaan tyttäreni kanssa tuttuun aikuishiihtäjään.
Tämä kyseli tyttäreltäni talven hiihtosuunnitelmista. Tytär kertoi lähtevänsä seuraavalla viikolla leirille Rovaniemelle. Paikka oli vanhemmalle hiihtäjälle tuttu, hän kertoi omat suosikkinsa treeniladuiksi. Sitten hän vakavoitui ja katsoi minua.
– Et kai sinä lähde mukaan leirille? Nikottelin, mutta myönsin lähteväni. En saanut ymmärrystä.
– Se ei ole hyvä juttu. Leireillä tärkeintä on yhdessäolo kavereiden kanssa. Leikit, kaikki kiva ja vasta sitten treenit.
Ennen kaikkea vanhat ja uudet kaverit, kaikki älytönkin yhdessä tekeminen ja sen jälkeen mahdollisuus harjoitella heidän kanssaan ryhmässä. Vanhempia ei tarvita sotkemaan tuota.
Yritin selittää, etten valmenna leirillä tyttäreni ryhmää ja asunkin eri rakennuksessa. Tytär kertoi, että hän näkee minua lähinnä ruokalassa.
Me ollaan koko ajan yhdessä kavereiden kanssa. Päivällä harjoitellaan ja illalla tehdään mokkapaloja.
Kokeneempi hiihtäjä nyökkäsi hyväksyvästi.
– Hienoa. Kaverit ovat parasta ja tärkeintä, mitä hiihdosta voi saada.
Aikuishiihtäjä tiesi mistä puhui. Hän oli Aino-Kaisa Saarinen.
Avain menestykseen
Olen vuosikausia kysellyt lähes jokaiselta tapaamaltani norjalaiselta hiihtovalmentajalta ja hiihtäjältä, mitä he tekevät eri lailla? Miksi norskit pärjäävät muita paremmin?
Keskustelu etenee aina samalla tavalla. Norjassa valmennustietoa on hieman enemmän, mutta ei niin paljon, että se riittäisi selitykseksi. Heidän harjoitteluolosuhteensa ovat maailman parhaat, mutta eivät ratkaisevasti parempia kuin vaikkapa Suomessa.
Lopulta ero löytyy harjoittelun ytimestä, pienimmistä hiihtokoululaisista arvokisavoittajiin asti. Norjassa harjoitusryhmät ovat kaikissa ikäluokissa suuria ja ryhmäharjoitteluun panostetaan korkeimmalle huipulle asti.
Hauskuus auttaa urheilijaa harjoittelemaan paremmin, tavoitteellisemmin ja kovempaa.
Valmentajien mukaan ryhmien suurin merkitys on siinä, että se tekee harjoittelusta hauskempaa. Hauskuus auttaa urheilijaa harjoittelemaan paremmin, tavoitteellisemmin ja kovempaa.
Isot harjoitusryhmät takaavat myös sen, että kriittinen massa, josta voi kasvaa huippuja, on suurempi. Ryhmäharjoittelu on keskeisin syy siihen, miksi Norjassa muita maita suurempi osa hiihtäjistä jatkaa kilpauraansa aikuiseksi saakka.
Tämän seurauksena aikuisten sarjojen huipputasolla hiihtää häkellyttävä määrä norjalaisia. Jos muissa maissa on korkeintaan viidestä kymmeneen hiihtäjää, jotka voivat hyvänä päivänä yltää maailmancupin pisteille, Norjassa määrä on vähintään kymmenkertainen.
Jos meillä on kolme-neljä potentiaalista arvokisamitalistia, Norjassa he kaikki eivät mahdu maajoukkueeseen.
Isommat ryhmät, vähemmän lopettaneita
Hiihto on laji, jossa menestys lasten tai edes nuorten sarjoissa ei juuri ennusta aikuisena pärjäämistä. Monilla suurin kehitysloikka tapahtuu vasta aikuisiän kynnyksellä ja siitä voi mennä vuosia oman potentiaalin toteutumiseen. Siksi kilpailullisen menestyksenkin vuoksi on tärkeää, että mahdollisimman moni jatkaisi aikuisten sarjoihin asti.
Jokaisen hiihtäjän uralle tulee väistämättä huonoja vuosia ja erilaisia ongelmia.
Useimmille ensimmäiset vaikeudet osuvat murrosiän puoliväliin. Nopean kasvun myötä kehitys hidastuu tai pahimmillaan taantuu. Mielialat heittelevät ja raskaat päivät ovat erityisen raskaita. Monen urheiluharrastus hiipuu.
Paras tapa päästä vaikeuksien yli on vertaistuki ja se, että harjoittelu on huononakin päivänä hauskaa. Kaveripiiri vetää mukaansa treeneihin, vaikka ei yhtään huvittaisi. Jossain vaiheessa vaikeudet alkavat helpottaa ja kehitys jatkuu. Silloin voi itse tukea niitä, joilla on vuorostaan vaikeaa.
Tutuista harjoituskavereista tulee ystäviä, joiden kanssa jaetaan paljon muutakin kuin latu. Siksi lapsiaan toisiin seuroihin menestyksen perässä siirtävien vanhempien kannattaisi miettiä moneen kertaan. Mahdollisuus vaihtaa lapsi Hopeasompa-kisoissa mitalista kilpailevaan seuraan kannattaisi ehkä jättää käyttämättä.
Junnumitali ei auta, jos harjoittelu maistuu puulta, eikä uudessa seurassa ole vanhoja kavereita. Siitä mikä oli ennen kivaa, onkin tullut tavoitteellista tylsää. Motivaatio saattaa laskea, harjoittelun laatu kärsiä ja lopettamisajatukset nousevat mieleen.
Ryhmän voima näkyy huipputasolle asti. Suomessa on Hiihtoliiton talousongelmien yhteydessä puhuttu paljon siitä, kuinka tärkeää maajoukkueen leiritoiminta on etenkin nuorille hiihtäjille. Mahdollisuus harjoitella itseään parempien kanssa kehittää jokaista.
Vasta kun hiihtäjä nousee omalle maksimitasolleen, yksilöllisen harjoittelun merkitys kasvaa. Yhdessä harjoittelun nimiin vannonut Aino-Kaisa Saarinenkin harjoitteli uransa huippuvuosina paljon myös yksin. Mutta vasta silloin, kun hän treenasi ollakseen maailman paras.
Se pohja, joka antoi hänelle tuon mahdollisuuden, ei olisi rakentunut ilman ryhmäharjoittelua.
Yhdessä kaikki voittavat
LAHJAKKAISTAKIN HIIHTÄJISTÄ vain murto-osa nousee kansalliselle huipulle. Näistä pieni joukko pääsee maajoukkuetasolle ja pystyy hiihtämään ammatikseen. Maajoukkuehiihtäjistä vain harvat yltävät tasolle, jossa kilpaillaan siitä, kuka on maailman paras.
Kaikki muutkin voivat silti olla voittajia.
”Liikunnalla on positiivinen vaikutus elämään: koulumenestykseen, koulutustasoon, ansiotuloihin ja työmarkkinoille kiinnittymiseen.
Liikuntaharrastuksen fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset hyvinvointivaikutukset heijastuvat koko elämänkulkuun. Järjestäytynyt liikunta on Suomen tehokkain terveystehdas!”
Näin komeasti kirjoitettiin kolme vuotta sitten Suomen olympiakomitean selvityksessä. Yksinkertaistaen: urheilu tarjoaa hyvät lähtökohdat elämään.
Menestyksen sijaan urheilun suurin anti useimmille onkin aivan muualla.
Hyvä kunto, parempi jaksaminen sekä halu ja osaaminen liikkua. Ymmärrys tavoitteellisesta työskentelystä ja kyky käsitellä pettymyksiä. Kaikkia näitä urheiluharrastus opettaa.
Ennen kaikkea urheiluharrastus kuitenkin opettaa sosiaalisia taitoja.
Ryhmässä toimimista ja erilaisuuden sietämistä. Pärjäämistä ilman vanhempia sekä vastuun kantamista ja jakamista. Kaverin auttamista ja avun pyytämistä. Urheilusta saa myös ystäviä, meistä monen parhaat kaverit ovat lapsuuden treenitovereita.
Kaiken tämän hiihtokin voi tarjota, mutta vain jos yksilölajin urheilija saa harjoitella ja elää ryhmän jäsenenä.