Tuhlaajapojan päiväkirja: Parempi suunta 

Marraskuu oli ainakin parempi kuin lokakuu. Ei niinkään harjoituksellisesti tai painonpudotuksen näkökulmasta, mutta mielenterveyden kannalta.  

Kuun alussa soitin terveysasemalle ja pyysin saada nopeaa keskusteluapua. Sain sitä viikon päähän. Tunnin jutustelu psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa oli hyödyllinen. Puhelun päätteeksi olimme molemmat sitä mieltä, että ainakaan vielä lääkäriä ei tarvita, lääkkeitä en edes halunnut. Varasin ajan tukihenkilön kanssa jutustelemiselle neljä päivää myöhemmin. Siinä välissä tapahtui jotakin merkittävää. 

Ex-vaimoni laittoi viestin, että poikani saattaisi olla valmis puhelinkeskusteluun ensi kertaa kahteen vuoteen. Hän lähetti minulle myös tuoreen lääkärinlausunnon, seitsemän sivua autismista ja pojan – tai siis 20-vuotiaan nuoren miehen – tilanteesta. Se aukaisi silmiäni paljon, mutta en halua mennä yksityiskohtiin. Tukihenkilön kanssa puhuimmekin käytännössä vain siitä, mitä minun pitäisi puhelimessa sanoa ja mitä jättää sanomatta, etten mokaa kaikkea. Kuluneet kaksi vuotta päällimmäinen tunnetilani on ollut vihansekainen suru.  

Tiistai 5.11. 

Keli on kehno, joten lähden puntille. Liian lyhyt pätkä aerobiaa ja kevyehkö voimasetti. Tuntuu siltä, ettei jaksa oikein mitään. Okei, viikonloppuna oli poikaporukan enemmän kuin railakkaat pikkujoulut ystävän luona, niistä palautuminen kestää nykyisin arviolta seuraavan viikon puoliväliin. Minimaalinen tyytyväisyys kuitenkin siitä, että tulipa mentyä.  

Maanantai 11.11.  

Menen taas puntille. Miten onkin niin vaikea saada itseään motivoiduksi lenkille? No, parempi tämäkin kuin ei mitään. 

Torstai 14.11. 

Tänään on sovittu puhelinsoitto poikani kanssa. Jännittää aivan hitokseen. Kaikki sujuu kuitenkin ihan hyvin, poika on tosin rajussa flunssassa ja hiukan alakuloisen oloinen; kai häntäkin jännittää. Juttelemme täysin niitä näitä, siitä mitähän tekee kotona äidillään asuessaan siellä joka toinen viikko yksin, mitä leffoja on puolin ja toisin katsottu, mitä pelejä jätkä on pelaillut. Kyselen hiukan terapia-asioista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Sovimme, että soitellaan ensi viikollakin.  

Puhelun päätteeksi sanon hänelle sen, mitä olen halunnut kaksi vuotta sanoa: rakastan sinua. Sen jälkeen lopetamme puhelun ja alan itkeä. Tällä kertaa onnesta ja helpotuksesta. 

Perjantai 15.11. 

Lehdet rummuttavat tulevaa Jari-myrskyä. Voi kun kiva. Lumityöt kuuluvat suosikkihommiini yhdessä tusheerauksen ja kansantanhujen kanssa.

Vaimo on joskus heittänyt ilmoille, kuinka juoksumatto olisi kiva.

Vaimo on joskus heittänyt ilmoille, kuinka kiva olisi juoksumatto alakerran isossa aulassa, koska se on käyttämättömänä. Iso TV:kin siellä on jo valmiina. Sitä tyttäreni joskus katseli, mutta ei ole katsellut pitkään aikaan. Sohvakin sieltä on jo myyty. En ole ennen lämmennyt ajatukselle, mutta nyt jostain syystä ehdotan sellaisen hankintaa. Nopean toiminnan joukkoina tilaamme moisen.  

Keskiviikko 20.11. 

Lumimyrsky saapui, tänään saapuu juoksumatto. Iso paketti painaa kuin synti, itse asiassa 120 kiloa, mutta saamme kuin saammekin DHL:n kuskin kanssa roudattua sen ulkoportaiden kautta ala-aulaan, sitä voi kutsua pieneksi ihmeeksi. Kiireiset työpäivät aiheuttavat sen, että maton kasaaminen jätetään suosiolla huomiselle.  

Tänään soitan toisen kerran pojalleni. Nyt kuulen jo sen iloisen ja innostuneen nuoren miehen, jonka kaksi vuotta sitten tunsin. Hän kertoo asioistaan avoimesti ja innostuneesti. Heitän ajatuksen, että hän voisi tulla käymään täällä katsomassa nyt 5- ja 3-vuotiaita koiriamme Urhoa ja Juhokustia. Tiedän, että aihe on hänelle erittäin arka ja vaikea; koirat olivat pojalle todella tärkeitä ja rakkaita. Hän lupaa harkita asiaa. Puhelun jälkeen tulee hyvä mieli. 

Torstai 21.11. 

Operaatio juoksumaton kasaus. Ähinää, puhinaa, kadonneiden ruuvien ihmettelyä vaimon kanssa, mutta lopulta matto on kasassa. Selkäni veisaa hoosiannaa. Käy ilmi, että TV-tasolla seisova telkku ei näy matolle, koska maton näyttö on niin korkealla. Tyttäreni on lähdössä autoilemaan Yaris Crossillani, joten delegoin hänet hakemaan elektroniikkaliikkeestä seinäkiinnitystelineen. Illalla TV on seinällä optimaalisella korkeudella. Kiinnitysohjeet olivat mallia Ingvar Kamprad miinus, mutta siinä se nyt on.  

Perjantai 22.11. 

Juoksumaton testaus. Telkkariin Netflixin NBA-sarja, ja kävellen liikkeelle. Tuntuu omituiselta. Ensimmäinen hölkkäpätkä, säädän vauhdin samaan, millä olen hölkännyt ulkona. Vauhti on aivan liian kova, olen pudota maton takareunasta. Myös tasapainon löytäminen liikkuvalla alustalla (ja isolla massalla) on yllättävän hankalaa. Säädän vauhtia sopivaksi. Kyllä tämä jotenkin sujuu. Jatkan mattokähöä 35 minuuttia. Totean, että sykkeet olivat selvästi korkeammat kuin ulkokähössä. Haasteellista, mutta ihan jees lopulta. 

Perjantai 29.11.  

Toinen mattolenkki. Nyt yhdistän sen punttiin, kotona on sen verran hyvin tankoja ja  irtopainoja. Neljä minuuttia kävelyä, minuutti hölkkää ja punttisetti ylöstyöntöjä, 3 × 12 kpl. Jatkan tätä 35 minuuttia. Tasapaino pysyy kasassa jo paremmin, vanha koira oppii näemmä edes jotain. Mietin jälkikäteen, että olisinkohan tänään tullut lähteneeksi ulkolenkille. Ulkokamat niskaan, autolla ajo tasaiselle maalle täältä harjulta ja lenkki lumessa. Totean, että tuskin olisin mennyt. Pisteet matolle. Yllätyn, kun poikani soittaa minulle. Hän kertoo, että voisi tulla käymään lähiviikkojen aikana. Jälleen yksi iso askel oikeaan suuntaan, olo on helpottunut, iloinenkin.