Lofoten Ultra Trail tarjosi ensikertalaiselle unohtumattoman vuoriseikkailun

Norjan Lofootit paljastuivat juoksijalle rajuina, kauniina ja täysin erilaisina kuin Suomen tunturit. Lofoten Ultra Trail -kisa tarjosi teknisiä nousuja, ilmavia harjanteita ja maailmanluokan maisemia – sekä runsaasti oppeja vuorilla liikkumiseen.

Lofoten Ultra Trail on osa Arctic Triple -kokonaisuutta, jossa on mahdollista nautiskella Lofooteista kolmen eri lajin muodossa. Juoksun lisäksi tarjolla on viikolla 11 (maaliskuu) järjestettävä ski mountaineering -kisa ja viikolla 33 (elokuu) järjestettävä triathlon. Juoksutapahtuma järjestetään viikolla 22 (toukokuu), jolloin tarjolla on matkoja 12 kilometristä aina 100 mailiin asti. Omaksi matkakseni valikoitui 48 kilometriä.

Kisa oli ensimmäinen kosketukseni Norjan polkuihin ja maastoihin. Olin siis autuaan tietämätön, mitä on tarjolla. Vuorien seireenit olivat kuitenkin jo useamman vuoden kutsuneet jylhempiin maisemiin. Kun viime kesän muutamat tunturissa juostavat viisikymppiset sujuivat mukavasti, oli hakusessa uudenlaista haastetta. Lofootit olivat olleet sekä perheen reissukohdelistalla että omalla juoksutoivelistallani. Siispä perhe mukaan ja kohti Lofootteja!

Tuulinen startti huippumaisemissa

Kisaa edeltävänä iltana järjestetyssä infotilaisuudessa kerrottiin pitkälti samoja asioita kuin tapahtuman nettisivuillakin. Jälkikäteen mietin, että norjalaiset suhtautuvat suomalaisia huolettomammin vuorilla liikkumiseen. Yhdestä harjanteesta (kaikkein helpoimmasta) näytettiin infotilaisuudessa kuva, mutta sen kummemmin reitin ilmavista kohdista ei varoiteltu. Suomessa paljon vähemmän pelottaviakin paikkoja on aidattu ja tehty turvallisemmaksi. Kovasti nauratti myös ohjeistus reittimerkinnöistä, ”jos epäilette, oletteko oikealla reitillä, jatkakaa vain eteenpäin.” Reitti oli kuitenkin hyvin selkeä, ainoastaan lopun risukossa piti hetken odotella, löytyykö seuraavaa reittimerkkiä. Kisan GPX-jäljen sai myös ladattua omaan kelloon.

Pääsimme starttaamaan alkukesän aurinkoisessa mutta melko tuulisessa säässä. Lämpötila oli noin kymmenen astetta eli juoksuun täydellinen. Viikinkirummun lyödessä lähdimme heti ensimmäiseen nousuun. Olo ei ollut kaikkein terävin ja etureidet tuntuivat pelottavan tyhjiltä. Kahden päivän autossa istuminen oli selvästi tehnyt tehtävänsä. Tunnin jälkeen juoksu alkoi onneksi tuntua paremmalta. Ensimmäinen lasku oli polkujuoksua parhaimmillaan: uskomattomat maisemat ja mukavan teknistä maastoa. Toinen nousu oli jo haastavampi, mutta maisemat palkitsivat jälleen. Vuoria ja merta joka puolella.

Omat huoltajat piristivät

Ensimmäisen huollon jälkeen alkoi tasainen tieosuus. Maisemat olivat jylhät, mutta polkujuoksijan sielu kaipasi takaisin maastoon. Onneksi matkalla oli mahtavasti kannustusta. Risteyksissä oli ihmisiä hurraamassa ja vastaantulevista autoista näytettiin peukkua ja taputettiin. Kannustus antoi motivaatiota taivaltaa tietä pitkin.

Toinen huolto 27 kilometrin kohdalla oli ainut paikka, missä oma huolto oli sallittu, joten mies ja lapset olivat siellä huoltamassa minua. Oman perheen näkeminen antoi yllättävän paljon lisäbuustia. Myös se helpotti, että sain hetken istua ja syödä, kun mies järjesteli reppuni kuntoon. Lapset olivat lapsia eli kertoivat keräämistään simpukoista ja halusivat tyhjentää huoltopöydän vesimelonista ja suklaapiirakasta.

Viimeiset 16 kilometriä olikin sitten hauskuutta koko rahalla. Huollon jälkeinen nousu oli kisan pisin, noin 650 m neljän kilometrin matkalla. Sain nousussa kiinni suomalaisen juoksijan, jonka kanssa taivalsimme loppumatkan yhdessä. Vaikka viihdyn juostessa yksin, oli silti mukava jakaa reitin lopun hurjat kohdat jonkun kanssa.

Nousu tarjoili ensin juurakkoa, suota ja mutaa, sitten kivikkoa. Nousu päättyi harjanteelle, josta oli monen sadan metrin pudotus molemmille puolille. Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä nauttimaan hetkestä, jossa kiteytyi kaikki se, minkä takia treenaan: itsensä haastaminen, uusien asioiden kokeminen ja huikeat maisemat ilta-auringossa. Tällaisten hetkien takia juoksen talvella vetoja matolla ja teen ärsyttäviä jalkajumppaliikkeitä.

Kiipeilyä ja alamäkiä

Harjannetta jatkui enemmän tai vähemmän vielä parin kilometrin verran. Välillä ojensimme sauvoja takana tulevalle, jotta pääsisimme könyämään eteenpäin. Paikoitellen laskimme pyllymäkeä kalliota pitkin tai kiipeilimme köysien ja kettinkien avulla. Tasamaan juoksijalle, jolla ei ole vuorikokemusta, lopun nousut ja harjanteet olivat elämys. Yllättäen missään kohtaa ei pelottanut, mutta se saattoi johtua siitä, että takana oli jo useampi tunti taivallusta ja elimistö päätti säästää energiat pelkäämisen sijaan etenemiseen.

Kun nousut olivat takana, lähdimme laskeutumaan kolmannelle huoltopisteelle. Ensin liu’uimme lumiränniä alas ja alempana tarjolla oli jälleen mutaa. Vuorilta valuva sulamisvesi kasteli joka paikan.

Ennen viimeistä huoltoa tuli vähän oksettava olo, mutta onneksi myös kolmannessa huollossa oli tarjolla norjalaista versiota rusinapullasta, joka helpotti oloa. Huollossa lohdutettiin, että edessä oli enää pieni mäki, jonka esikoululaisetkin selvittävät helposti. Ilmeisesti norjalaiset esikoululaiset syövät erilaista puuroa kuin suomalainen kuntojuoksija, joka ei selvittänyt mäkeä ihan niin helposti. Huipulla oli vielä viimeiset köysikiipeilyt, jonka jälkeen pääsimme vihdoin laskettelemaan kohti alempana näkyvää Svolværia ja maalia.

Kaupungissa saimme edelleen ihanasti kannustusta, vaikka kello lähenteli yhtätoista illalla. Lapset antoivat läpyjä auton ikkunoista ja kaduilla olevat ihmiset kannustivat. Maaliin kurvattiin torin kiertävän kunniakierroksen jälkeen. Kuten aina, maaliin tulo pitkän päivän jälkeen on kivaa, mutta ne hienoimmat hetket koetaan matkalla.

Hyvä ensimmäinen vuoristokokemus

Kisa oli kaiken kaikkiaan oikein hyvin järjestetty. Kaikki toimi kuten oli luvattu, eikä mistään ollut epäselvyyttä. Erityisesti kahden ensimmäisen huoltopisteen tarjonta oli todella monipuolista, ja jos en olisi pelännyt mahavaivoja, olisin syönyt huoltopisteillä muutakin kuin vesimelonia ja pullaa. Pidin myös siitä, että tapahtuma oli pieni, eikä missään vaiheessa tuntunut, että juoksijoita oli reitillä liikaa. Kisa on kansainvälinen, osallistujia oli yli 50:stä maasta.

Pakollisten varusteiden lista on suomalaista kisaa pidempi, erityisesti vaatetta pitää olla mukana enemmän. Varusteita ei ainakaan minulta tarkistettu, mutta ne olivat mukana ihan syystä. Jos jotain olisi sattunut ja matkanteko tyssännyt, erityisesti illan viiletessä ylhäällä vuorella, kylmä olisi tullut nopeasti. Pakolliset varusteet tuovat siis turvaa. Sauvat olivat ehdoton apu niissä ylämäissä, joissa pystyi sauvomaan, mutta myös lopun alamäissä, joissa sauvoista sai tukea tasapainoon lumella liukuessa ja mudassa liukastellessa.

Nettisivuilla kerrottiin, että kahdella huoltopisteellä tehdään terveystarkastus, ennen kuin matkaa pääsee jatkamaan. Minulle tarkastuksia ei tehty, mutta kuulemma heikkovoimaisen näköisiltä oli kyselty vointia.

Reittiprofiili, teknisyys ja maisemat tekevät kisasta hienon elämyksen. Kisa on kuitenkin haastava ja suoritusaika on selvästi pidempi kuin esimerkiksi tuntureilla juostavilla samanmittaisilla matkoilla. Suosittelen Lofoten Ultra Trailia, jos etsinnässä on Suomen kisoista selkeästi poikkeava juoksutapahtuma. Tämä oli sopiva ensimmäinen askel vuorille, koska siinä päästään rymyämään vuoristossa, mutta pysytään kuitenkin lähellä merenpinnan tasoa, jolloin korkea ilmanala ei aseta haasteita.