Helsinki City Running Day 2021 juostaan lauantaina 2.10. Starttia odotellessa kisatunnelmaan voi uppoutua aikaisempia vuosia muistellen. Lue Karo Hämäläisen maratonkokemukset vuodelta 2018.
Houkuttelimme Karo Hämäläisen lyhyellä varoitusajalla keväiselle maratonille. Kirjailija-journalisti-juoksija yllätti itsensä – ja siitäkös syntyi tarina.
Jäniksiltä karkuun
Pelkoni ei käynyt toteen. Unelmani murskautui. Lipsahti.
Nuo kolme lausetta soivat päällimmäisenä mielessä Helsinki City Marathonin maalissa hierontapenkillä maatessani ja hierojan käsitellessä kramppailevia jalkaholvejani.
Hoidetaan ensin lyhyesti pelko: aavistelin, että useiden juoksutapahtumien ymppääminen samalle päivälle latistaisi HCM:n tunnelmaa ja kannustajien intoa. HCRD:n päätapahtuma osallistujamäärällä mitaten on Helsinki City Run -puolimaraton, jonka startit alkoivat 11.30. Kun maraton starttaisi vasta klo 15, jaksaisiko kovinkaan moni enää hurrata reitin varrella?
Tämä pelko osoittautui turhaksi. Aurinkoinen ja sopivan lämmin sää houkutteli kannustajia reitin varrelle ja piti heitä siellä. Osaltaan tähän varmasti vaikutti maratonviesti. Hyvä juttu!
Yllytetty
Sitten ongelmallisempiin eli henkilökohtaisempiin asioihin.
Ensinnäkään minun ei pitänyt juosta HCM:ää. Vuoden tavoitteeni oli puolimaraton, joten HCR olisi ollut mahdollinen, mutta olin lupautunut pitämään aamupäivällä Suomen tietokirjailijoiden vuosikokousesitelmän yliopistolla, joten aikaa kamojen vaihtoon ja verryttelyyn olisi ollut liian niukasti.
Olin huhtikuun viimeisenä päivänä juuri laskeutunut New Yorkiin ja unettomien öiden ja jetlagin vuoksi tavallistakin sekavammassa tilassa. Luin Tomi Savolaiselta lennon aikana tulleen meilin: Juoksija-lehdellä oli osallistumiskoodeja avustajille. Kelpaisiko? No ainahan porukkapitkis juomahuoltoineen kelpaa!
Toiseksi täytyy olla rehellinen. Kun Helsinki Spring Marathonin puolikas oli mennyt selvästi odottamaani parempaan aikaan (1.24.01), olin syöttänyt tulosta maratonaikaa ennustaviin laskureihin. Niiden mukaan minulla voisi olla edellytykset juosta maraton alle kolmeen tuntiin.
Ennätykseni olin juossut kai vuonna 2011, jolloin Pyynikin ja Pispalan nousut kahteen kertaan sisältävällä Tampereen maratonilla kello oli pysähtynyt aikaan 3.04.03,2. Heti juoksun jälkeen olin päättänyt, että en lähtisi tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta. Sanottakoon lyhyesti näin: tunnen itseni ja tiedän, mihin tuollainen tavoite voisi johtaa.
Siitä huolimatta kolmosen haave oli alkanut kyteä HSM:n jälkeen. Olin katsellut syksyltä mahdollisia tasaisia maratoneja, jotka voisivat sopia kalenteriini. HCM olisi kolmostavoittelua varten hyvä harjoitus. Kuinka sen juoksisin? Vaihtoehtoja oli neljä:
1. Lähden kolmosen jänisten peesiin, katson, kuinka kauan siinä kestän, ja sen jälkeen hölkkään maaliin. Kolmen tunnin loppuaika tarkoittaa 4.16:n kilometrejä, joita kestäisin ehkä 25 kilometriä.
2. Lähden juoksemaan aikatavoitteellisesti noin 4.30:n kilometrejä. Tarkoituksena olisi testata tasaisella vauhdilla juoksemista.
3. Lähden juoksemaan sykkeen ja tuntemusten mukaan nousujohteista vk-suoritusta. Tässä tavoitteena olisi hyvä aika, treeni ja fiilis.
4. Pidän hauskaa ja juoksen pk-pitkiksen.
Näistä numero neljä oli alkuperäinen ajatukseni, mutta ystävieni kanssa käymieni keskustelujen ja yllytysten perusteella päädyin taktiikkaan 1. Loppuaika ei siinä olisi optimaalinen, mutta saisin hyvää harjoitusta 4.16:n km-vauhdista.
Alkulämmöt
Paavo Nurmen patsaan luona paiskasin yläfemmat [Juoksijasta 2/2017 tutun] Rebekka Naatuksen kanssa ja ryhmittäydyin kolmen tunnin jänöjen tuntumaan. Lähtölaukaus kajahti – tosin vain mielikuvana. Lähettäjänä toiminut Jarmo Mäkelä ei ampunut lähtölaukausta, en ainakaan kuullut.
Neonkeltaisessa kevätkarvassa olevien jänöjen perään muodostui ruuhka. Tomi lähti liikkeelle samalla ajatuksella kuin minä, ja häneltä olin ajatuksen varastanutkin. Tomin pitkän selän takana oli hyvä edetä kahden ensimmäisen kilometrin loiva nousu Urheilukatua ja Mannerheimintietä pitkin.
Olin tarkistanut aamulla kartasta huoltopisteiden sijainnit. Ensimmäinen huolto olisi heti Mannerheimintien alituksessa. Otin Kuusitieltä Ratsastielle vievässä laskussa ohituskaistan, jotta välttäisin jänösuman pahvimukeilla. Se onnistui. Hörppäsin urheilujuomaa ja vettä päälle ja jäin odottamaan jäniksiä.
Heitä ei kuulunut. Päädyin juoksemaan seuraavan huoltovälin yksin, mikä oli huomattavasti helpompaa kuin toisten väistely laumassa.
Jänöryhmä nappasi minut kiinni seitsemän kilometrin kohdalla, ja asetuin ryhmään, josta tosin jäin heti kolmannen huollon jälkeisessä ylämäessä. Tomi teki samoin, ja vaihdoimme muutaman sanan.
Reitin vaativin nousu vie Lauttasaaren Katajaharjussa Länsiväylän ylittävälle sillalle. Totesimme, että tasaisen vauhdin juokseminen mäkisellä reitillä on sulaa hulluutta. Alamäessä imimme huomaamatta lauman kiinni.
Matkanteko
Laumajuoksu tuntui edelleen epämiellyttävältä, joten Lauttasaaren sillan alamäessä käytin laskuvoimaani ja irtaannuin. Edessä oli tasaisehkoja kantakaupungin pätkiä, eivätkä jänöt kolkutelleet kintereille. Juoksu tuntui hyvältä.
Rintani ympärillä oli uuden sykemittarin panta, joka toi ranteeseen tasaisesti noin luvun 153. Sehän ei ole mitään, ajattelin edellisten maratonieni perusteella. Tosin todellisuustarkistus muistutti, että edellisestä maratonista oli kulunut jo melkein kolme vuotta ja sykerajani olivat eläneet sen jälkeen selvästi.
Espan kulmalle laskeutuessa näin paluureitille kääntyneen polkujuoksuista tutuksi tulleen Janne Hietalan, hieman myöhemmin itse Eiranniemeä kohti käännyttyäni kolmen tunnin jänislauman ja Rebekkan. Ennen puolimatkaa vastaan tuli Baba Lybeckin johtama 4.30-jänisryhmä.
Käytin Yksin-kirjan kannesta tehtyä paitaa, jossa lukee isolla nimeni, joten kannustusta tuli paljon myös tuntemattomilta.
Ensimmäinen HCM:n kierros on suunnilleen 25 kilometriä, toinen, jolla ei käydä kiertämässä Eiranniemeä, noin 17. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan kolmosen jänöt ottaisivat minut kiinni Telia Femman luona toiselle kierrokselle lähdettäessä. Entä jos eivät ottaisikaan?
Laskeskelin, että minulla oli jonkin verran etumatkaa. Ehkä pitkäkorvat tulisivat kantapäilleni vasta 30 kilometrissä? Tai miksei vasta Kuusisaaren, Kaskisaaren ja Lauttasaaren nousuissa?
Sitä paitsi juoksu ei tuntunut pahalta. Sain juosta omaa rytmiäni. Kello kilkutteli alle 4.16:n kilsoja, joten saatoin jopa juosta jänöiltä karkuun, mutta kellon vauhtitietoon ei kannata liikaa luottaa, sillä satelliittipaikannuksella on tapana mitata ylimetrejä.
Tässähän tätä taivalletaan.
Ennätyslaskelma
Lauttasaaren sillalta asti minulla oli ollut imeytymisongelmia. Vatsa hölskyi.
Vaihtoehtoja oli kaksi. Yksi: Ottaa vain urheilujuomaa ja luottaa, että elektrolyyttipitoinen neste imeytyisi. Kaksi: Ottaa vain vettä, koska urkkajuoma ei imeytynyt. Ikävää on se, että vaihtoehdot sulkevat toisensa pois. Juomattomuus ei ollut vaihtoehto, mutta juomamäärää toki saattoi säädellä.
Päätin kokeilla ykköstaktiikkaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin kohdalla olleesta geelipisteestä nappasin myös punaisen lappugeelin, jonka imaisin ikeniin saman tien, vaikka vettä olisi tarjolla vasta reilu kilometri myöhemmin.
Toisella kierroksella kannustukset muuttuivat entistä tärkeämmiksi. Superbonuksen ansaitsee kaverini Roger Enlund, joka juuri ennen Lauttasaaren nousua hihkui aidon oloisena, että juoksin elämäni kevättä.
Hän oli oikeassa: olin ennätykseni jäljillä, ja ennen Lauttasaarta olin jo aloittanut enkkaa haarukoivat laskutoimitukset. Vauhti saisi hidastua jonkin verran, mutta jos en hyytyisi, parantaisin seitsemän vuoden takaista ennätystäni.
Pian mieleen nousi myös kolmen tunnin haamurajan rikkominen. Ennen kutakin kilometritaulua laskin, ennättäisinkö maaliin ajoissa, jos jäljellä olevat kilometrit juoksisin 4.30:n keskivauhtia ja viimeiseen 195 metriin menisi minuutti.
Taululla tsekkasin ajan. 34 kilometrin kohdalla kalkyyli taisi osoittaa, että 4.26:n vauhti riittäisi. Jossain vaiheessa laskelma kääntyi toisinpäin: 4.30:n keskivauhdilla kolmonen alittuisi. Mutta hellittää ei saanut, eikä siihen ollut tarvetta. Pökköä pesään!
Lipsahdus
Ruoholahden alikulun jälkeen oli kannustamassa pari polkujuoksututtua. Miikka-Pekka Rautiainen kirmasi rinnalleni pariksi sadaksi metriksi. Pitihän siinä nostaa vauhtia, kun rinnalle sai viime vuoden Vaarojen Maratonin 86 kilsan voittajan, kympin katukisan 34 minuuttiin painelevan miehen!
Baanalla alkoi tulla myös ensimmäistä kierrostaan taivaltavia ohiteltavia, joten huomiota piti kiinnittää reittien valitsemiseen. Jätin viimeisen, Finlandia-talon luona olevan juomapisteen väliin, sillä vatsa ei tuntunut hyvältä. Kello toisaalta kertoi, että ennättäisin tehdä pikaisen vessapysähdyksenkin, jos tarve sitä vaatisi.
Ei vaatinut, kurnaisut jäivät taakse.
Käännyin alamäkeen Telia 5G:n takapihalle ja ihmettelin, missähän maali mahtaa olla. Takanurkasta löytyi onneksi portti, josta pääsin nurmikolle.
Kehitin vielä loppukirin ja ohitin edelläni olleen juoksijan. Löin kellon pois päältä mutta en edes vilkaissut, mikä aika oli. Ison taulun ensimmäiset numerot olivat 1 ja 7, joten alle kolmen tunnin oli mennyt.
Jumalauta mikä veto! Uskomatonta!
Aika pöllämystynyt olin. Maalitoimitsija kertoi, mistä saa mitalin ja mistä jätskiä ja kahvia. Luulin, että hän tarkoitti maalin olevan vasta seuraavassa kurvissa – vaikka olin kyllä ihan selvästi juossut ajanottomattojen yli.
En kirmannut juoksuun. Tuskin jalat olisivat antaneet myöten.
Unelmani murskautui siksi, että kolmen tunnin alitus tuli suunnittelematta, yllätyksenä. Se vain lipsahti.
Olen taas uuden ongelman edessä: kun puolikas on painettu alle 1.30:n ja maraton alle 3.00:n, järkeviä ja realistisia aikahaamurajoja ei ole kesytettäväksi.
Teksti Karo Hämäläinen
Juoksija-lehti 2018