Rolf Haikkola muistetaan ennen kaikkea olympiavoittaja Lasse Virénin valmentajana. ”Rolle” juoksi kuitenkin nuorempana itsekin arvokisatasolla ja oli menestyksekäs valmentaja jo ennen Virénin vuosia.
Rolf Haikkolan (14.7.1927–15.3.2024) nuoruusvuosina kestävyysjuoksu oli Suomessa voimissaan ja monipuolinen urheileminen osa lasten arkea.
– Vietin lapsuuteni turvallisessa myrskyläläisessä maalaiskodissa Kankkilan kylässä. Minulla oli useita isoveljiä ja yhteensä seitsemän sisarusta. Meillä oli vilkkaita ja rajujakin leikkejä. Ehkä juuri tämän takia isäni rakennutti pihallemme korkeus-, seiväs- ja pituushyppypaikat sekä kuula- ja kiekkoringit. Iltaisin kylän nuoret tapasivat käydä meillä urheilemassa.
Lisäksi Haikkolan kotoa löytyi muun muassa voimistelurenkaat ja nyrkkeilyhanskat.
– Totuin lapsesta asti kilpailemaan vähän kaikissa lajeissa. Maatilan työt vahvistivat fysiikkaa luontaisesti. Sodalla oli oma vaikutuksensa Haikkolan lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Urheilukuviot jäivät silloin taka-alalle.
Sota toi puutetta ja paljon vaikeuksia. Muistan hyvin, miten venäläiset lentolaivueet pommittivat Myrskylän lähellä sijaitsevia Helsinkiä, Lahtea, Kouvolaa ja Kotkaa. Hiihtoakin Haikkola harrasti pienestä asti. Sodan loppuvaiheissa 1944 nuorukainen päätti aloittaa varsinaisen harjoittelun. Suomalaiset menestyivät urheilussa, mutta tavallisen kansan keskuudessa harjoittelua saatettiin kummeksua.
– Harjoittelin puolisalaa hämärän tai pimeän aikaan metsässä, ettei tule sano mista. Seuraavana vuonna voitin hiihdossa alle 18-vuotiaiden Suomen mestaruuden. Silloin varmasti ajateltiin, että ”on se jotain salaa tehnyt”, Haikkola naurahtaa.
Maailmantilaston top kympissä
Pian Rolf Haikkola alkoi kilpailla yleisurheilussakin. Hän voitti Mörskom Startin riveissä piirinmestaruuksia eri juoksumatkojen ohella kuulassa ja kiekossa. Myrskylän Myrskyyn hän siirtyi 1946 ja saavutti junioreiden Suomen mestaruuksia 1 500 ja 3 000 metrillä sekä maastojuoksussa.
Vähitellen hiihto jäi ja kestävyysjuoksusta tuli Haikkolan päälaji. Vuonna 1948 hän sijoittui Kalevan kisoissa 1 500 metrillä viidenneksi ja voitti samalla matkalla piirinmestaruuden. Myrskylän vuosina häntä valmensi Eino Leino.
Haikkola muutti 1951 perheineen Poriin. Siellä hän alkoi harjoitella Olli Virhon johdolla ja edusti Rosenlewin Urheilijat-38:aa.
– Porissa harjoitteluni tehostui; myös työ Rosenlewillä antoi tähän riittävästi mahdollisuuksia. RU-38 voitti Tukholman katuviestin ensimmäisenä suomalaisseurana. Maaotteluun minut valittiin ensimmäisen kerran 1952, jolloin voitin Oslossa käydyssä Norja–Suomi-maaottelussa 1 500 metriä ja olin vitosella kolmas.
Olli Virho siirtyi 1954 Espanjaan valmentajaksi, ja tämän myötä Haikkola muutti perheineen Helsinkiin. Siellä hän alkoi edustaa perinteikästä Helsingin Kisa-Veikkoja (HKV). Samalla hän sai valmentajakseen Armas Valsteen, joka toimi Suomen Urheiluliitossa päävalmentajana (ns. ylivalmentaja). Talviharjoittelupaikkana oli Espoossa sijaitseva Otaniemen urheiluhalli, jossa pystyi tekemään nopeusharjoituksia.
Haikkola voitti tonnivitosella SM-pronssin 1953, vitosella SM-pronssin 1954–1956 sekä 5 kilometrin maastojuoksussa SM-hopean 1954 ja samana vuonna SM-kultaa epävirallisissa syysmaastojuoksuissa. Viesteissä ja joukkuekisoissa hän saavutti seitsemän Suomen mestaruutta sekä neljä SE:tä 4 × 1 500 metrillä RU-38:n ja HKV:n riveissä. Uraan sisältyi myös kahdeksan maaottelujuoksua vuosina 1952–1956.
Parhaassa vireessään Haikkola oli 1954, jolloin hän oli maailmantilaston kymmenes niin 3 000 kuin 5 000 metrillä. Uran kansainvälinen kohokohta oli Bernin 1954 EM-kisojen 5 000 metrin 11. sija. Hän kohtasi Bernissä kuitenkin vastoinkäymisiä.
– Sairastuin tuolla reissulla suolistotulehdukseen, jonka takia loppukilpailu meni mönkään. Jouduin sen jälkeen hölläämään muutenkin harjoittelua hieman. Sairaudesta huolimatta Haikkola kisasi vielä menestyksekkäästi lähinnä kotimaassa. Juoksu-uransa hän päätti 1957.
– Olin juoksu-uraani tyytyväinen. Juoksijan on tärkeää uskoa itseensä, eikä pidä odottaa jonkun tekevän asioita puolestasi. Oleellista on se, mitä itse tekee unelmiensa eteen, Haikkola linjaa.
Ennätysmies
Rolf Haikkolan juoksuennätykset, kaikki vuosilta 1953–54
| Tulokset | |
|---|---|
| 800 m | 1.54,2 |
| 1 500 m | 3.51,2 |
| 3 000 m | 8.10,8 |
| 5 000 m | 14.14,2 |
Urheilijoiden avuksi
Taustatoimijan ja valmentajan roolit tulivat Haikkolalle tutuiksi jo varhain. Vuonna 1947 Rolf Haikkola valittiin 20-vuotiaana Myrskylän Myrskyn johtokuntaan, jossa hän vastasi huvitoiminnasta sekä urheilu- ja liikuntatoiminnan järjestämisestä.
Haikkola itse oli seuran ehkä laadukkain urheilija, ja hän marssi toiveikkaana rahastonhoitajan luo saadakseen tukea kilpailumatkoilleen.
– Tämä kuitenkin totesi: ”ei meillä rahaa ole, joudut kaivamaan sen omasta pussista”. Ehdotin sitten seuran johto kunnalle, että eiköhän ruveta tekemään sitä rahaa.
Haikkola laati suunnitelman, jonka johtokunta hyväksyi.
– Vuokrasimme seurakunnalta maaalueen, jonne rakensimme hyppyrimäen ja hiihtomajan sekä vähän salaa tanssilavan – epäilimme, että seurakunta saattaisi olla sitä vastaan. Kiparkatin tanssipaviljonki valmistui 1949. Avajaisiin hankin Dallapé-orkesterin ja paikalla oli yli 1 000 henkeä. Kiparkatin lava, hiihtomaja ja ulkoilualue ovat Myrskylän Myrskyn toiminnan tukikohtia tänäkin päivänä. Kiparkatissa on järjestetty juoksuväelle tuttua Lassen hölkkää jo lähes 50 vuotta.
Lisäksi Haikkola vastasi Myrskylässä seuran harjoitustilaisuuksista. Lajivalikoimaan kuuluivat muun muassa yleisurheilu, hiihto, voimistelu ja nyrkkeily. Haikkolan varsinainen valmennusura käynnistyi 1958. Ensin hän toimi HKV:n kestävyysjuoksuvalmentajana, ja hyvien tulosten myötä hänet valittiin pian seuran valmennuspäälliköksi.
– Juoksu-urani lopetettuani rupesin pohtimaan, että seuran juoksijat tarvitsivat valmennusapua. Tiesin, ettei seuralla ollut varaa maksaa siitä, mutta olin tuolloin ja myöhemminkin valmis valmentamaan ilman korvausta. Nuorten urheilijoiden auttaminen on ollut minulle sydämen asia.
Oppia omalta uralta ja vanhoilta mestareilta
Rolf Haikkola hyödynsi valmentajana juoksu-urallaan tekemiään löytöjä.
– Opin paljon varsinkin omilta valmentajiltani.
Haikkola kertoo esimerkin HKV:n vuosilta. Tuolloin hän teki erään kerran vetoharjoitusta Eläintarhan kentällä yhdessä toisen laatujuoksijan Ilmari Taipaleen kanssa (tämä oli naimisissa Haikkolan siskon kanssa). He juoksivat 400 metriä kymmenen kertaa 58–59 sekuntiin 200 metrin palautuksilla Armas Valsteen seuratessa harjoitusta.
– Valste sitten ilmoitti meille, että nyt jatkatte juoksemista 20 vetoon saakka. Ajattelin, että ei helkkarissa. Ennen kuin pääsin 12 vetoon tuntui, että kuolen tähän paikkaan. Mutta kun juoksemista vaan jatkoi, väsymys laukesi ja vauhti säilyi entisellään. Minulla oli muitakin vastaavia kokemuksia, joita hyödynsin myöhemmin valmentajana.
Suomi oli 1910-luvulta 1940-luvun puoliväliin maailman paras kestävyysjuoksumaa. Haikkola ammensi oppia entisiltä mestareilta.
– Parhaiten tunsin Viljo Heinon, jonka luona vierailinkin useita kertoja. ”Kultavääpeli” Ilmari Salmiseen tutustuin armeijaa käydessäni ja Hannes Kolehmaisen kanssa keskustelin syvällisesti junassa, kun olimme matkalla Oslo-vies tiin. Keskustelin valmennusasioista myös Lauri Lehtisen ja Paavo Nurmen kanssa. Sain heiltä paljon käytännöllistä tietoa, ja menestysjuoksijoihin tutustuminen antoi ylipäätään paljon kipinää valmentamiseen.
Haikkola suoritti urheiluliiton valmennuskurssit ja kävi seuraamassa johtavien ulkomaalaisten valmentajien pitämiä harjoituksia tai kuuntelemassa heidän luentojaan. Luennoitsijoina olivat muun muassa maailmankuulut Mihaly Igloi ja Arthur Lydiard ja sittemmin Peter Coe ja Harry Wilson.
Raaka-Rollen kopla
Vuonna 1961 Rolf Haikkola alkoi valmentaa SUL:ssa oto-pohjalta, ja samalla hän toimi Helsingin piirin kestävyysjuoksuvalmentajana vuodesta 1959.
Aluksi ryhmään kuului 32 kestävyysjuoksijaa.
– Huomasin nopeasti, ettei noin suuren ryhmän valmentaminen onnistunut oman toimen ohessa. Ehdotinkin ryhmän supistamista seitsemään juoksijaan.
Sittemmin ryhmän nimeksi tuli Raaka-Rollen Kopla. Ryhmä antoi jäsenilleen lempinimet, joita hyödynnettiin markkinoinnissa. Koplaan kuuluivat Pekka Juutilainen (Parta-Pekka), Keijo Ceder (Karski-Keijo), Timo Iitiä (Himo-Timo), Ilmari Kurkivuori (Mäntsälän Orhi), Pertti Sariomaa (Bison), Reijo Takko (Rasva-Reiska) ja Tauno Wallenius (Osgar).
– Erään kerran pidin Solvallan urheiluopistossa heille erityisen kovan harjoituksen, josta varoitin jo etukäteen. Treenin jälkeen juoksijat päättivät saunassa, että jatkossa minun lempinimeni on RaakaRolle, Haikkola naurahtaa.
Raaka-Rollen Kopla tarjosi kisajärjestäjille täyden palvelun paketin, johon sisältyi urheilun lisäksi tapahtuman markkinointia lehtipuffeineen ja pylväsmainoksineen. Osaltaan Koplan ansiosta katsomot tapasivat tulla kisoissa täyteen. He perustivat myös oman fan clubin.
Kopla käytti omia, itse suunniteltuja paitoja.
– Tämä herätti pahennusta. Vanhoillisten ja vakavikkojen mielestä urheilukentillä sai esiintyä vain urheiluseuran tunnusten alla, Haikkola toteaa.
Lisäksi Koplalla oli oma sponsoroitu päämajateltta, jonka luona se jakoi nimikirjoituksia. Teltta pystytettiin joitain kertoja kentällekin – yleensä järjestäjien pyynnöstä.
Jotkut vaativat Urheiluliittoa puuttumaan Koplan tempauksiin. Liiton toiminnanjohtaja Armas Valste sen sijaan laittoi työhuoneensa seinälle ison, Koplan itsensä teettämän julisteen, jossa luki ”Raaka-Rollen Kopla on päässyt irti – kiinniottajille paikka Koplassa”. Kuvissa jäsenet oli kuvattu poliisityyliin edestä ja sivulta.
– Harjoittelu oli kovaa, mutta siihen liittyi keventävää veljellistä ilonpitoa. Oleellista oli itse urheilu. Kopla teki hyviä tuloksia ja kävi kovia keskinäisiä kisoja. Tästä yleisö piti, Haikkola toteaa.
Vastoinkäymisiä ennen suuruutta
Raaka-Rollen Kopla tähtäsi laajalla rintamalla Budapestin 1966 EM-kisoihin. Kisojen lähestyessä juoksijat olivat erinomaisessa kunnossa. Sitten kohtalo puuttui peliin. Vesijuoksua järvessä tehnyt Pekka Juutilainen astui kantoon ja loukkasi kantapäänsä. Talonsa kattoa korjaillut Ilmari Kurkivuori putosi ja loukkasi selkänsä. Pertti Sariomaan vanha selkävamma uusiutui kivihommissa ja Keijo Ceder sairastui influenssaan. Näin he kaikki olivat loppukauden osalta sivussa, ja Budapestiin matkasi vain sinne jo aiemmin nimetty valmentaja Haikkola.
Tapahtunut oli luonnollisesti valmentajallekin kova paikka. Koplan toiminta loppui käytännössä tuohon. Työnantaja toivoi Haikkolan lopettavan aikaa vievän valmentamisen, ja lisäksi Suomen juoksijoiden tueksi oli palkattu uusiseelantilainen mestarivalmentaja Arthur Lydiard. Haikkola uskoi, että suomalaisjuoksijoiden oli hyvä jatkaa tämän opeilla. Haikkola, 40, päätti lopettaa valmentamisen vuonna 1967.
Kaksi vuotta myöhemmin tilanne muuttui. Haikkola tutustui nuoreen myrskyläläisjuoksijaan. Hänen nimensä oli Lasse Virén.
KESKINÄINEN LUOTTAMUS TÄRKEÄÄ
LASSE VIRÉNIN ohella Rolf Haikkolan henkilökohtaisia valmennettavia olivat muun muassa Håkan Spik, Seppo Tuominen ja Matti Valkonen. HKV:ssä hän toimi useissa eri tehtävissä, myös puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Varsinaista työuraansa hän teki 1970- ja 80-luvulla Urheiluliitossa, ensin talouspäällikkönä ja markkinointipäällikkönä sekä sittemmin toimitusjohtajana.
Suomalaista kestävyysjuoksua Haikkola on seurannut luonnollisesti läpi vuosikymmenten. Hänen mukaansa siinä on tapahtunut viime aikoina hyvää kehitystä. Hän nostaa esiin Topi Raitasen ja Sara Kuiviston nimet.
– Myös heidän valmentajansa Janne Ukonmaanaho ja Ari Suhonen ovat tehneet hyvää työtä. Nämä juoksijat ovat kertoneet, että heillä on täysi luottamus valmentajaansa. Keskinäinen, molemminpuolinen luottamus on urheilussa hyvin merkittävä asia. Ilman sitä tulos jää helposti keskinkertaiseksi.
TEKSTI JUHANA UNKURI ARTIKKELIKUVA ARI J. HYYTIÄINEN
Osallistu yleisurheiluperheen yhteiseen adressiin lähettämällä nimesi osoitteeseen tiedotus@sul.fi. Adressi luovutetaan Rolf Haikkolan omaisille muistotilaisuudessa. Nimen voi jättää 31.3. mennessä.