Hellaakoski, hauki ja hiihto

Opettajilla on tunnetusti tärkeä rooli herkkää ikävaihetta elävien lasten kehitykseen. Miten saada oppilaissa syttymään innostus vaikkapa runouteen tai hiihtoon? Oma opettajani unohti kertoa, että runoilija Aaro Hellaakoski ylisti runoissaan talvea ja hiihtämistä.

Lukiovuosien luokanvalvojani oli pidetty hahmo, rehti ja aurinkoinen mies. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana hän vain mielestäni hieman liian usein vetosi Aaro Hellaakoskeen (1893–1952), ja silloin sopi aina varautua eläytyvään runonäytteeseen: ”Kosteasta kodostaan / nous hauki puuhun laulamaan…”

Vaikutelma oli vieroittava, joten noin neljään vuosikymmeneen en tuntenut tarvetta palata Hellaakosken sanataiteen pariin. Huojuvat keulat -runokokoelmassa (1946) olevat säkeet Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki, joista on tullut paljon toistettu aforismi, toki tunsin. Mutta sitä pidin Eino Leinon Hiihtäjän virsien huokeana mukaelmana.

Hellaakoski hiihtoniilona

Menneenä syksynä nuoruuden henkinen runolukko murtui. Ansio siitä lankeaa Pekka Tarkalle, jo eläköityneelle tutkijalle ja kriitikolle, jonka Hellaakoski-elämäkertahankkeen ensimmäistä osaa Nuori Aaro lukiessani hätkähdin tuon tuostakin. Hauen puuhun loihtinut mieshän oli varsinainen hiihtoniilo!

Siitä en yllättynyt, että Oulussa syntynyt Aaro-poika sujutteli suksillaan Perämeren rantamilla. Ouluhan oli suomalaisen hiihtourheilun pääkaupunki.

Hellaakosken syntymävuonna Oulun Hiihdon voittajana juhlittiin Juho Ritolaa, jonka toinen oululaissyntyinen runoilija, tuleva akateemikko V. A. Koskenniemi ikuisti Hannu-runoelmaansa.

Luonto soi Hellaakosken runoissa

Koskenniemen teos hiihtokisoineen ilmestyi vuonna 1913. Juuri silloin Hellaakoski aloitteli maantieteen ja eläintieteen yliopisto-opintojaan Helsingissä, ja kohta hän jo julkaisi ensimmäisen kirjansa. Siihen painetussa Talven tullessa -runossa tervehditään lunta, pakkasta ja lumituiskua:

Puhurin poika,
reippaasti rintojen rihkamat peitä
liian rakkaat!
Toivomme talvelta taasen
laajoja hankia, järviä jähmenneitä.

Kevättä katsomassa -runo jatkaa siitä, mihin talviset säkeet päättyvät. Hanget ovat huvenneet, lempeä tuuli puhaltaa ja kiurun kuullaan laulavan. Vain viikko sitten runon minä viiletti suksilla, mutta nyt on kulkumuoto muuttunut:

Voin sukset jo aittaan kantaa.
Nyt pieksuni voitelen
ja kohti ulapan rantaa
käyn hiljaa, kurkkien.

Sitten Suomi itsenäistyi, vuosikymmen vaihtui, ja Hellaakoskelta ilmestyi hänen tunnetuin niteensä Jääpeili (1928), jossa hauki puhkeaa äkisti laulamaan.

Sen siirron syvimmästä merkityksestä eivät kirjallisuudentutkijat ole vieläkään päässeet yksimielisyyteen, mikä selittyy runouden omalakisella luonteella. Tulkinnat voidaan kiistää, toisin kuin kilpahiihdon kliiniset tulosnumerot.

Suksien sihinä hangen rytmissä

Saman kirjan – palvotun, pohditun ja tutkitun Jääpeilin – sivuilla noustaan laulupuun lisäksi hiihtimille. Suksilaulua ei vain äidinkielenopettajani tullut ikinä maininneeksi. Kas tässä todiste laiminlyönnin mittasuhteista:

Suksien sihinä hangen rytmissä
riemukkaassa puoliksi ilmassa
puoliksi maassa
käärmeenä lentäin
lintuna matain
tuolle puolen tuttujen ratain

Tätä kirjoittaessani maa on vielä musta, mutta jos lihasmuistiin on luottaminen, edellisten rivien rytmi viittaa maaliskuun hankikannoilla hiihtelyyn.

Silloinhan vauhti tapaa kiihtyä lentoa muistuttavalle asteelle. Ja eivätkö jo Kalevalan väen veistämät sivakat olleet kuin ”käärmeet” jalkojen alla?

Naisellinen hanki

Aaro Hellaakoskella hanget muodostavat ”marmorimaton” ja suksilla hyväillään ”hangen pintojen suloa”. Hiihtäjä edustaa tällöin miehuutta, kumpuileva hanki naiseutta. Lihalliseen luentaan ei vaadita kummoisia runousopin kursseja.

Hangen neitseys tuntee suksimiehen tulon:
liukuva käsi
iholla valkealla ystäväsi hengityksen alla

Suksilaulu-runon nuo säkeet on käyttämässäni kirjastokappaleessa varustettu vahvalla huutomerkillä. Vaikka musteen jälki turmelee niteen, se on vedetty aivan oikeaan paikkaan.

Hiihtoaiheisen runouden historia vauhdittui 1800-luvulla, silloin jo vastakkaiset sukupuolet kohtasivat risteävillä laduilla, mutta tarvittiin Hellaakosken poeettinen silmä, jotta hangessa nähtiin naisellinen elementti.

Talvi – vuodenaikojen ylimys

Samoina 1920-luvun vuosina Hellaakoski vahvisti vankan suksisuhteensa omalla äänellään. ”Kesää siunataan tasan yhtä monta kertaa kuin talvea manataan”, hän harmitteli komein nietoskuvin varustetussa esseessään.

”Sääli talvea, vuodenaikojen ylimystä. Olkoon talven kosketus ihoon kylmä – se karkaisee henkeä ja ruumista. Sen seura vaatii ponnistusta.”

Talven parjaajat puhuvat silti ankeasta, painostavasta, kahlitsevasta vuodenajasta. ”Talvihan on tilava ja vapaa”, Hellaakoski huudahti heille. ”Vapaa!”

Seuraavan otteen nopeusvertailu on kai vanhentunut, mutta sehän ei estä nykylukijaa yhtymästä itse ajatukseen:

”Suksen tie on vaihteleva, vaarallinen, nopea ja rikas. Auto tuskin ylittää suksen nopeutta mäessä. Silmälle on tarjolla nietosten pinnan loistelias muotoilu, joka vielä jalan hermojen kautta heijastaa rytminsä koko ruumiiseen. [– –] Minä ylistän talvea. Ylistän suksiani, ja Lampista, joka ne on tehnyt.”

Huomattakoon jälleen hangen naisellinen pinnanmuodostus. Eheää tunnelmaa ei pilaa edes esseen loppuun osutettu tekstimainos. Emil Lampisen maineikkaalta tehtaalta lähti maailmalle palkittuja käsitöitä, suksitaideteoksia, joiden suunnitteluun osallistui Akseli Gallen-Kallelakin.

Hellaakoski kirjoitti Talven ylistyksen jouluna 1928 Aitta lehteen. Samana vuonna ilmestyi myös hänen väitöskirjansa ”Puulan järviryhmän kehityshistoria”.

Mystinen hetki valon äärettömyydessä

Kun Hellaakoski viittasi lehtijutussaan hiihtelyn vaaroihin, oli kulunut viitisen vuotta hänen ainoaksi jääneen romaaninsa ilmestymisestä. Suljettujen ovien takana ei ole mikään klassikko, ja suurin merkitys sillä olikin tekijälle itselleen.

Rakastunut runoilija pyrki kirjallaan vakuuttamaan Lempi-neidin, tulevan vaimonsa, tunteidensa aitoudesta. Lempi Aaltonen oli Wäino Aaltosen sisar, kuvanveistäjä Aaltosen, joka sai samoihin aikoihin valtiollisen toimeksiannon tehdä Paavo Nurmesta patsas.

”Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä henno palata”, romaanin alussa kuvaillaan kevättalven vaikutusta. Auringon helottaessa, hankien hohtaessa päähenkilö herkistyy ja kokee suorastaan sulautuvansa luontoon.

Kohtaus mukailee tekijän mystistä hetkeä ”valon äärettömyydessä”. Tuohon tapaan Hellaakoski selosti kirjeitse hiihtoretkeään Lempi Aaltoselle. Kuvitellaan auringonsäteitä heijastavien lumikenttien keskelle ihminen, hän jatkoi. ”Tuo, joka tuolla hiihtelee, en se ole minä; se on vain pikkuinen tomumajani.”

Hiihtäjä-runoilijan minuus Hellaakosken hätkähdyttävää kirjettä siteerataan Pekka Tarkan laatimassa elämäkerrassa. Hiihtäjä-runoilijan ”minuus liukenee” kevään kirkkauteen, Tarkka tulkitsee episodia, jota Hellaakoski siis hyödynsi sepitteessään.

”Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn, että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten”, romaanin kertoja vakuuttaa.

Fiktiivistä hiihtäjää ei onnista. Hänen loppunsa on niin karmea, että yhtä hivuttavaa kuolemaa ei kirjallisuudessamme ole ainakaan sukset jalassa kohdattu.

Kirjailijalle kävi paremmin: Lempi-neiti myöntyi kosintaan, riemukkaat hiihtoreissut jatkuivat, samoin villisti poukkoilevien riimien tuottaminen.

Jokohan kouluissamme vaikuttaa opettajapolvi, joka osaisi yhdistää Hellaakosken kaksi intohimoa, sanan ja suksen? Vaikkapa näin: Kaunihilla kalhullaan, nous hauki puuhun hiihtämään…