Juoksijat ovat tuoneet mainetta ja kunniaa HIFK:lle 125 vuoden ajan.
Lotta Kemppinen juoksi sensaatiomaisesti 60 metrillä hopealle talven 2021 EM-halleissa. Samana vuonna Tokion olympiaradalla nähtiin aitajuoksijat Annimari Korte ja Viivi Lehikoinen. Nimet ovat kaikille tuttuja, mutta monille saattaa olla yllätys, että kaikkien seura on HIFK. Tähtirinnat tunnetaan jääkiekkojoukkueestaan, mutta yleisurheilu on ainoa laji, joka on ollut seuran ohjelmassa koko sen 125-vuotisen historian ajan.
Kaudella 2022 Kemppinen ja Korte kärsivät loukkaantumisista, mutta Lehikoinen jatkoi lentoaan parantamalla 400 metrin aitojen Suomen ennätystä kahteen otteeseen. Eugenen MM-kisojen välierässä hän kellotti 54,60 siirtäen Tuija Helanderin ikivanhan ennätyksen historiaan ja Münchenin EM-kisojen välierässä ennätys parani vielä kymmenyksellä lukemiin 54,50.
– Seuran kautta olen saanut osaavaa valmennusta, mutta ennen kaikkea ystäviä, joiden kanssa taistelemme aina menestyksestä, Lehikoinen kommentoi omaa HIFK-taustaansa.
YLLÄ MAINITTU kolmikko edustaa moderneja nuoria naisia, jotka pystyvät urheilemaan samoilla ehdoilla miesjuoksijoiden kanssa. Tilanne oli kovin toisenlainen vuonna 1899, jolloin HIFK:n naisjäsenet kilvoittelivat ensimmäisen kerran juoksuradalla. Tai pikemminkin puistossa, sillä vuosisadan vaihteessa valtaosa Helsingissä järjestetyistä yleisurheilukilpailuista käytiin Kaisaniemen puiston isolla kentällä.
Syyskuussa 1899 Kaisaniemessä järjestettiin kilpailut, joissa naiset juoksivat 50 metriä, kun miesten matkana oli 100 metriä. Osallistujat olivat oppikouluikäisiä neitoja, ja kisan nopein oli Ruth Björkenheim (ajalla 7,6) ennen Elin Toivosta ja Irene Jakobsonia. Björkenheimista tuli myöhemmin yksi Suomen varakkaimmista naisista, sillä hän avioitui vuonna 1919 paperitehtailija Gösta Serlachiuksen kanssa ja hänestä tuli merkittävä hahmo Mäntän paperitehdasyhteisössä.
Vuonna 1902 HIFK:n johto muutti toimintastrategiaansa ja naiset suljettiin seuran ulkopuolelle vuosikymmeniksi.
Poikien ja miesten urheiluun sen sijaan panostettiin vuodesta 1907 lähtien ja tähtirintojen riveistä nousi lukuisia kovanluokan yleisurheilijoita ja nimenomaan juoksijoita. ”Karjaan vinttikoirana” tunnetun Valdemar Wickholmin päälaji oli 10-ottelu, mutta hän oli myös erinomainen aitajuoksija.
Menestystä viesteissä arvostettiin todella korkealle.
YLEISURHEILU oli enemmän joukkueena toimimista kuin nykyään ja menestystä kevään katuviesteissä tai kesällä hiilimurskalla arvostettiin todella korkealle. Helsingissä kapulaa kiidätettiin kaupungin halki 20 juoksijan voimin tuhansien katsojien seuratessa kilpailua katujen varsilla.
Kesäkuussa 1915 HKV hylättiin kyseisessä viestissä HIFK:n protestin vuoksi, mikä johti seuran puheenjohtajien sapelien kalisteluun lehtien palstoilla.
”Tähän asti olen uskonut, että IFK:n johtomiehissä on ritarillisuutta ja tervettä urheiluhenkeä … niin kauan kuin muistan tämän kesäkuisen viikon, tulen muistamaan vain heidän toimiensa ilkeyden ja katkeruuden.”
Näin tylysti arvioi HKV:n puheenjohtaja Juho Halme naapuriseuran johtomiehiä Hufvudstadsbladetissa 8.6.1915. 1900-LUVUN ensimmäisillä vuosikymmenillä käytiin kielitaistelua, jonka laineet löivät usein korkealle. HIFK edusti ruotsinkielisyyden linnaketta, ja seuran johtohenkilöt katsoivat heidän olevan jalompaa rotua kuin suomenkielisen väestön.
Ragnar Stenberg oli kelpo pikajuoksija ja 1920-luvulla Kansainvälisen yleisurheiluliiton hallituksen jäsen. Vuonna 1917 hän esitti Finskt Idrottsbladissa arvion, miksi suomenkieliset pärjäävät kestävyyslajeissa, kun ruotsinkieliset juhlivat pikamatkoilla.
”Tässä näkyy ruotsalaisen heimon peritty kulttuuri. On todettu, että ruumiillista voimaa pikemmin kuin mielenvireyttä vaativissa lajeja vaalivat ja niissä kukoistavat kansat, jotka eivät ole vielä täysin jättäneet luonnontilaa. Juoksulajeissa maraton on kuin tehty intiaaneille, arabeille ja suomalaisille (finnar).”
Erikseen olivat lajit, joissa menestyminen edellytti korkeampaa sivistystä ja mielenlaatua.
”Pikajuoksu on seurannut kulttuurin jalanjälkiä. Tahto ohjaa lihaksia ja nopeasti säätelee niiden toimintaa. Esimerkkinä voin mainita, että ne viitisenkymmentä aitajuoksijaa, jotka ovat kyenneet perinteisellä matkalla alle 15,5 sekunnin alitukseen, ovat kaikki anglosaksista syntyperää ja ehkä kaikki ylioppilaita.”
ERIK WILÉN (1892‒1982) ei ollut ylioppilas, vaan lähtöisin vaatimattomista kotioloista Helsingin Punavuoresta. Silti juuri hänestä tuli punapaitojen kirkkain tähti itsenäisen Suomen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Wilénin päälaji oli 400 metrin aidat, mutta myös sileät matkat kulkivat ja viestikahinoissa hän oli rautainen lenkki.
Wilén loisti ensimmäisen kerran kansainvälisellä näyttämöllä Göteborgin kaupungin 300-vuotiskisoissa kesällä 1923 kukistamalla sileällä ratakierroksella (SE-ajalla 49,0) länsinaapurin olympiapronssimitalistin Nisse Engdahlin ja alankomaalaisen Adriaan Paulenin, josta tuli myöhemmin IAAF:n puheenjohtaja.
Seuraavana vuonna Colombesin olympianäyttämöllä Pariisissa Wilén loisti bravuurimatkallaan, vaikka harva uskoi hänen mitalimahdollisuuksiin. Yleisurheilijoiden valmentaja Jaakko Mikkola arveli, ettei Wilén pysty panemaan kampoihin väkeville amerikkalaisille.
Vähättelystä sisuuntunut helsinkiläinen ylitti odotukset aitomalla ratakierroksen kolmanneksi vikkelimmin. Lopulta hän nousi hopealle, koska USA:n Charles Brookins hylättiin virheellisen aidan ylityksen takia. Kisan voittanut Morgan Taylor kellotti uuden maailmanennätyksen 52,6, mutta se jäi hyväksymättä, koska amerikkalainen oli kaatanut kaksi aitaa.
Valmentaja Mikkolalta löytyi nopeasti selitys pessimismilleen. ”Erkka oli parempi kuin luulin, mutta oikeasti yritin saada hänet vihaiseksi ja taisin onnistua siinä. Siten ansio hänen onnistumisestaan kuuluu tarkasti ottaen minulle.”
YLEISURHEILUKILPAILUJEN järjestämisestä oli tullut kukoistava bisnes 1930-luvulle tultaessa ja seurat hamusivat riveihinsä valovoimaisia tähtiä. Esimerkiksi Tammisaaresta Helsinkiin muuttanut pika-aituri Bengt Sjöstedt edusti ensin Kiffeniä, josta siirtyi kaudeksi 1930 HIFK:hon. Tähtirintaisessa paidassa ”Benkku” kiiti syyskuussa 1931 Eläintarhan kentällä ME:tä sivuavaan aikaan 14,4 ja kukisti ruotsalaisen Sten-Pelle Petterssonin.
HIFK:n puheenjohtajalla Ossian ”Mogge” Nylundilla oli siviilityönsä ansiosta tiiviit suhteet Saksaan, josta hän onnistui vuonna 1930 houkuttelemaan Helsinkiin sprintteri Richard Cortsin. Tämä oli pikaviestin olympiamitalisti vuodelta 1928 ja yhä erinomaisessa kunnossa, mistä osoituksensa 100 jaardin kiihdytys aikaan 9,8 HIFK:n jäsentenvälisissä. Merkittävimmän jälkensä saksalainen jätti kahden vuoden oleskelunsa aikana Börje Strandvalliin, josta kehittyi olympiatason kiituri.
”Oma valmentajani, saksalainen Richard Corts, ei ryhtynyt antamaan yhtään neuvoa ennen kuin oli vakuuttunut siitä, että nukun joka yö vähintään kahdeksan tuntia, en tupakoi, enkä käytä alkoholia”, Strandvall muisteli vuonna 1969. Corts toi modernit harjoitusmetodit IFK:hon, sillä Strandvall ja kumppanit ryhtyivät hyödyntämään intervallitreenejä ja lisäksi viestejä varten hiottiin huolella vaihtoja.
HIFK ON TUNNETTU koko historiansa ajan varttimailerien seurana. Ratakierrokseen on panostettu ja entisten mestarien esimerkki on sytyttänyt kipinän nuorempien keskuudessa. IFK:n ravureista Suomen ennätystä ovat pitäneet hallussaan Wickholmin (51,1) ja Wilénin (49,0) ohella Erik Åström (49,0), Börje Strandvall (48,3), Bertel Storskrubb (48,0) ja Rolf Back (47,7).
Heistä ”Bebbe” Storskrubb oli seuralle suoranainen timantti, sillä hänen ansiostaan HIFK:n kassa kilisi sodan jälkeisinä pulavuosina. Taistelijaluonne Storskrubb houkutteli väkeä katsomoon kotimaassa ja oli kiinnostava nimi myös Ruotsissa. Länsinaapurissa suomalaiselle maksettiin mukavia palkkioita kruunuissa, ja kun ne vaihdettiin Suomessa markoiksi, koheni sekä HIFK:n että ekonomiksi opiskelleen Storskrubbin talous. ”Bebbe” onnistui myös arvokisoissa valtaamalla Euroopan mestaruuden 400 metrin aidoissa Oslon Bislettillä 1946.
HIFK:n historian monipuolisimmaksi urheilijaksi voi kutsua Ossi Mildhiä, jolta sujui niin palloilu kuin juoksulajit. Syksyllä 1951 käsipalloa ja jääkiekkoa SM-tasolla pelannut 21-vuotias Mildh juoksi ratakierroksen kylmiltään 52,0. Nuorukaisen mitat olivat 180 cm ja 85 kg, joten hän oli hiilimurskalla melkoinen tankki, eikä juoksutekniikkakaan ollut silmiä hivelevä. ”Olin kuin traktori tiheässä metsässä”, kuului Mildhin oma vertaus.
Ossi Mildh oli Voitto Hellstenin kanssa 1950-luvun maaottelusankari.
Väkivahva aituri oli periksiantamaton taistelija, joka sai Stadionin yleisömeren kiehumaan maalisuoran rypistyksillään. Presidentti Kekkosen lahjoittama taistelijan malja ei päätynyt vahingossa Mildhin palkintokaappiin, sillä Mildh oli Voitto Hellstenin kanssa 1950-luvun maaottelusankari, jonka urotekoja suomalaiset jännittivät radiovastaanottimien äärellä.
KESTÄVYYSMATKOILLA HIFK:n edustajien saavutukset olivat jääneet pikamenijöiden varjoon, mutta 1970-luvulla tilanne muuttui Rune ja Nina Holménin ansiosta. Rune oli kuunnellut Arthur Lydiardin luentoja ja ottanut oppia uusiseelantilaisgurulta. Kilometrimäärien lisääminen toi vauhtia askeleisiin, ja Rune sijoittui 5 000 metrillä 12:nneksi Helsingin EM-kisoissa 1971.
Runen ohjauksessa Nina paransi ennätyksiään ja saavutti menestystä sekä radalla että maastossa. Monzan MM-maastoissa talvella 1974 Holmén nappasi hopeamitalin 4 km matkalla, mutta vielä parempaa oli luvassa loppukesän EM-kisoista.
Rooman Stadio Olimpicolla Holmén venyi elämänsä suoritukseen 3 000 metrillä, joka oli ensimmäistä kertaa arvokisojen ohjelmassa. ”Muutaman kierroksen jälkeen huomasin venäläisen hengityksen muuttuvan raskaaksi ja tajusin hänen olevan pois kultataistelusta”, Nina kertasi kisaa myöhemmin seuralehdessä. Viimeisen kierroksen pitkällä kirillään suomalainen pudotti kelkasta myös Iso-Britannian Joyce Smithin ja ylitti maalilinjan Pohjoismaiden ennätysajalla 8.55,10. Näin Holménista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen Euroopan mestari yleisurheilussa.
Holménien jälkeen punapaitojen kestävyysjuoksukaartissa ei ole nähty yhtä valovoimaisia tekijöitä, mutta kansallisella tasolla on syytä mainita Maria Söderströmin komea mitalimäärä 24 SM-mitalia vuosina 1996–2009.
RATAKIERROKSELLA HIFK:n lippu on hulmunnut korkealla 2000-luvullakin. Joensuun SM-viesteissä 2013 seuran nelikko Johan Versluis, Artem Lopatenko, Gustav Klingstedt ja Erik Back juhli mestaruutta 4 × 400 metrillä. Kyseessä oli seuran ensimmäinen Suomen mestaruus pitkässä viestissä vuoden 1954 jälkeen.
Edellisellä kerralla kapulaa kiidätti Erik Backin isoisä Rolf Back. Myös Erikin isä Tomas Back oli kovan luokan neljännesmaileri, sillä hän juoksi vuoden 1988 Ruotsi-ottelussa komean seuraennätyksen 46,74.
Vuonna 2024 tulee kuluneeksi sata vuotta Pariisin olympiakisoista, joissa Erik Wilén nappasi komeasti mitalin. Kahden vuoden päästä Viivi Lehikoinen yrittää toistaa seuraikonin tempun samassa kaupungissa ja tämän kauden esitysten perusteella menestyminen Ranskan maalla on todennäköistä.
Pekka Puupään isä oli boheemijuoksija
KUN OULUNKYLÄSSÄ TOIMINUT Åggelby IK yhdistyi 1914 HIFK:hon, lyseolainen Ola Fogelberg (1894‒1952) liittyi tähtirintoihin. Lahjakas 800 metrin juoksija kilpaili muun muassa Malmön Balttilaisissa kisoissa 1914 ja alitti ensimmäisenä suomalaisena kaksi minuuttia Suomen maaperällä.
Nuorukainen ei ollut mikään harjoitusnarkomaani, mutta hän keksi kikan, jolla onnistui kehittämään nopeuskestävyyttä. Fogelberg kulki junalla Oulunkylästä keskustaan, jossa kävi koulua ruotsinkielisessä Norssissa, ja päätti hyödyntää päivittäistä matkaansa. Hän jätti koulurepun junaan Pasilan asemalla ja juoksi lokomotiivin vierellä kilometrin matkan. Joskus voitti juna, usein juoksija.
Fogelberg oli taiteilijaluonne, mitä puritaanit urheiluviskaalit eivät hyväksyneet. ”Fogelilla” oli tapana peesata muiden perässä ja kiriä vasta loppusuoralla, minkä takia Suomen Urheilulehti moitti häntä ”loisjuoksijaksi”.
Boheemijuoksijan ura IFK:ssa jäi lyhyeksi, sillä hän lopetti juoksemisen kauden 1915 jälkeen. Fogelberg meni naimisiin ja siirtyi vasemmistolaisen Jyryn johtotehtäviin. Keväällä 1917 hän ryhtyi toimittamaan silloin perustettua Työväen Urheilulehteä ja hänestä tehtiin Jyryn ”yleinen treenari”. Kun Työväen Urheiluliitto perustettiin 1919, Fogelberg suunnitteli järjestön tunnuksen ja lipun.
Urheilupiirtäjänä Fogelberg oli pioneeri, ja hänen töitään julkaistiin useissa lehdissä. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi Pekka Puupää -hahmon kehittäjänä.
TEKSTI JUHA KANERVA
Kirjoittaja on laatinut tuoreen HIFK:n historiateoksen Stadin IFK, IFK:n Stadi