Honolulun maraton – kisa tulivuorten katveessa

Miltä tuntuu matkustaa Suomen pakkasista Havaijin lämpöön juoksemaan maraton? Honolulun maraton tarjoaa suuria tunteita ja kauniin reitin.

11.12.2022, klo 5. Havaijin tumman taivaan täytti ilotulitusten sinfonia. Ala Moana Boulevard, ”reitti meren varrella”, oli tunteja aikaisemmin täyttynyt liki kolmestakymmenestä tuhannesta juoksijasta. Yhdysvaltojen neljänneksi suurin maraton starttasi 50:nnen juhlavuoden kunniaksi 22 asteen lempeässä säässä.

Lähtiessäni matkaan liikutuin kyyneliin. Maraton on itselleni aina tunnekuohu, ja uskon monen juoksijan tunnistavan tämän saman. Jos olen onnellinen, niin kisassa tunnen sen entistä vahvemmin, kiitollisuuteen yhdistettynä. Jos olen surullinen, puran huoliani reitin varrella. Lopussa kuitenkin endorfiinit täyttävät kropan ja koen hetken täydellistä euforiaa. Kun juoksin maratonin Espanjan Valenciassa, tapahtuma aloitettiin hiljaisella hetkellä Pariisin terrori-iskun johdosta. Harva pystyi pidättelemään kyyneliään. Nyt herkistyin, sillä vuosi oli ollut tunnekuohuinen, hyvässä ja pahassa. Mietin, että kun selviän maaliin, selviän myös haasteista mitä elämä tuo eteen. Kestävyysjuoksu saa usein aikaan tuon energian ja toivon tunteen. Yksi parhaista asioista, mitä se tarjoaa.

Maratonmatkusteluni alkoi, kun ystäväni Elina Torpo juoksi Tukholman maratonin. Kiinnostuin. Mieleen palasi nuoruusajan juoksuharrastus. Pystyisinkö minäkin? Viime aikoina liikunta oli jäänyt arkiliikunnan tasolle. Kuohuviinin täyteisessä illanvietossa päätimme juosta maratonin Miamissa, 2015. Julkaisimme tiedon myös sosiaaliseen mediaan, koska se on itselleni hyvä tapa motivoitua. 

Noudatin tiukkaa treeniohjelmaa. Olin motivoitunut pelosta johtuen – pelkäsin, etten selviäisi maaliin. 42,195 km oli minulle etäinen, saavuttamaton, absurdikin ajatus. Talvi oli luminen, ja juoksin lumiaurojen perässä. Kisakokemus oli upea. Tein ennätykseni, neljä tuntia neljätoista minuuttia.

Nälkä kasvoi. Päätimme juosta toisen maratonin samana vuonna, Espanjan Valenciassa. 2016 oli vuorossa Portugalin Lissabon. Se osoittautui niin raskaaksi yli 30 asteen lämpötilan ja mäkisen reitin vuoksi, että siirryimme puolimaratoneille. Seuraavana olivat vuorossa puolikkaat Curacaolla, Caymansaarilla, ja Havaijin Mauilla.

Pandemian varjossa

Koronan tuomien rajoitusten vuoksi emme päässeet matkalle 2020–2021. Kun pandemia vihdoin hellitti matkailun suhteen, menimme puolimaratonille Espanjan Madridiin 2022. Reitin varrella innostuksen puuskassa heitin käsitervehdykset pienen pojan kanssa, joka teki saman varmasti satojen muidenkin juoksijoiden kanssa. Innostukseni oli saanut minut unohtamaan järkevyyden. Kun palasin kotiin, minulla todettiin korona, jonka olin todennäköisesti saanut kisasta.

Seuraavaksi päätimme juosta pitkästä aikaa maratonin. Matka Honolululle kesti yhteensä yli vuorokauden. Seuraksi matkalle, mutta ei juoksemaan, lähti ystävämme Beada. Valitsimme hotellimme läheltä lähtöaluetta. Aikaeroon emme ehtineet tottua, sillä saavuimme Honolululle perjantaina, kun kisa oli sunnuntaina. Se oli meiltä selkeä valinta. Loma on lomaa, ja halusimme käyttää suurimman osan lomasta nauttimiseen, mikä ei minulle tarkoita kisaan valmistautumista.

Matkan lähestyessä Mauin saarella purkautui tulivuori. ”No sehän tuo teille hyvän vauhdin, kun juoksette laavaa karkuun”, totesi eräs henkilö meille. Onneksi emme joutuneet sellaisesta huolehtimaan, koska olimme eri saarella.

Kävelyn kanssa teimme aloittelijan virheen, sillä innostuimme kävelemään niin paljon että pohkeet kipeytyivät. Se ei kuitenkaan lopulta kisaan vaikuttanut. Kävimme hakemassa kisalaput ja petyimme, kun kisakassiin kuuluva oheistavara oli loppunut kesken. Osallistumismaksu oli lähes 250 dollaria, ja siksi olisimme odottaneet, että saamme tavallista paremman goodie bagin.

Kukkojen saattelemana matkaan

En nukkunut kisaa edeltävänä yönä, sillä vatsani oli sekaisin. Se ei ollut kisajännitystä, sillä tauti jatkui sen jälkeenkin. Onneksi vatsa ei vaivannut kisan aikana. Jännityksen aiheuttama adrenaliini vei väsymyksen pois, ja starttasimme kisaan energisinä. Kukot kiekuivat pimeässä, kun lähdimme matkaan. Ne toivottivat meille hyvää kisaa. Elinalla oli Suomen lippu selässään, ja hän kertoi erään juoksijan huutaneen hänelle ”Are you the FINNISH line”?

Toisen ja kolmannen mailin aikana juoksimme satamaa ja historiallista  Aloha Toweria sivuten. Käännyimme Chinatowniin ja jatkoimme Amerikan ainoan kuninkaallisen palatsin eli Iolanin ohi. Viidennen mailin kohdalla jatkoimme Yhdysvaltain armeijan Fort DeRussyn ohitse. Ohitimme myös Waikikin vanhimman hotellin, 1901 perustetun Sheraton Moana Surfriderin. En tuntenut väsymystä, ainoastaan innostusta.

Havaijilainen vieraanvaraisuus näkyi ja tuntui. Aloha spirit.

Kuudennen ja yhdeksännen mailin välinen taival kulki Monsarrat Avenuella, Honolulun eläintarhan ohitse. Seuraavaksi oli vuorossa Diamond Head, tulivuorikraatteri, jonka liepeiltä avautuivat henkeäsalpaavat maisemat Oahun itäiseen rantaviivaan. Kannustajia oli reitillä runsaasti, ja heidän antamansa energia välittyi juoksijoille.

Näimme valtavan kauniin auringonnousun, joka sai monet juoksijat pysähtymään ja nappaamaan kuvia. Minullekin se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun maratonin aikana pysähdyn kuvaamaan. Kenties 44 vuoden ikäni tekee sen, että en enää juokse verenmaku suussa, vaan haluan nauttia myös kisasta, en vain lopputuloksesta.

Sinnikkäästi maaliin

Kymmeneen mailiin asti huoltopisteillä tarjottiin vain vettä. Se tuli monille ikävänä yllätyksenä. Itselläni oli mukana energiakarkit, jotka riittivät hyvin tähän asti, samoin kuin magnesium ja suola. Tässä vaiheessa juoksimme asutusalueiden läpi. Mietin mielessäni, kuinka onnekkaita ovatkaan he, jotka asuvat täällä paratiisissa. Karibialainen sieluni oli kaihoisasti kateellinen juostessani kauniiden, pienten omakotitalojen ohi, Tyynen valtameren äärellä. Joistakin taloista suihkutettiin juoksijoita puutarhaletkuilla tai tarjottiin appelsiiniviipaleita.

Viidennestätoista yhdeksänteentoista mailiin juoksimme Hawaii Kai Drivelta alueelle, jonka on perustanut miljardööri Henry J. Kaiser. Kaunis Hanauma Bay avautui eteemme, kun käännyimme takaisinpäin juosten kahta kaistaa, kääntöpaikalle menevät ja sieltä palaavat juoksijat kohdaten. Kärkijoukossa juoksivat Asefa Mengstu ja Barnabas Kiptum. Mengstu voitti ajalla 2.14.40. Kuinka inspiroivaa olikaan olla samassa kisassa näin upeiden juoksijoiden kanssa!

Olin todella väsynyt viisi mailia ennen loppua, ja jouduin välillä kävelemään. Kuumuus vaivasi. Palasin takaisin vuoteen 2016, kun juoksimme Lissabonin maratonia, ja minulla ja Elinalla oli oletus, että maratonilla ei saa kävellä. Kohdattuamme suomalaisen ultrajuoksijan Ronin, ymmärsimme, että maratonilla kannattaa välillä kävellä, jos tarve vaatii. Hän tekee niin, ja tahkoaa loistavia kisa-aikoja.

Viimeisellä maililla ohitimme Diamond Headin majakan, ja reitti toi maaliviivalle Kapiolani Park Bandstandiin. Olin maalissa! Olin todella iloinen ajastani, 4.35. En ollut pystynyt treenaamaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Olin juossut viimeisen puolitoista kuukautta kaksi lenkkiä viikossa, mittaamatta kilometrejä. Toinen lenkki oli kaksi tuntia, toinen puolitoista. Ja tällä panoksella pääsin mielestäni hyvässä ajassa maaliin. Kiitollisuus täytti mieleni. Olin energinen, vaikkakin jalat tuntuivat lyijyltä.

Kisan jälkeinen euforia

Miksi juoksen maratoneja? Se tunne, kun ylittää maaliviivan niin vaativassa kisassa, on mieletön. Endorfiinit valtaavat kropan ja ympärillä olevat iloiset ihmiset tuovat energiaa. Kiitos. Se oli päällimmäisenä mielessä, kun sanoin rukouksen.

Olin liian väsynyt etsiäkseni bussia, joten päätin kävellä neljän kilometrin matkan hotellille. Reitti meni pitkin Kalaukau Avenueta, jossa sijaitsivat muun muassa Louis Vuittonin Ja Diorin liikkeet. Siellä minä laahustin, hikisenä ja mitali kaulassani. Olin onnellinen, ja sain lukuisia onnitteluja tuntemattomilta ihmisiltä. Havaijilainen vieraanvaraisuus näkyi ja tuntui. Aloha spirit.

Sinä iltana juhlimme onnistunutta maratonia railakkaasti. Avasimme samppanjapullon jo neljä tuntia kisan jälkeen, ja menimme ulos mitalit kaulassamme, parhaisiimme pukeutuneena. Ja kyllä, laitoin korkokengät jalkaani.

Toipuminen meni hyvin. Kaksi varvastani koki kovia, ja jalkoja hieman särki, mutta silti lähdimme seuraavana päivänä vaellukselle Diamond Headille. Jossain vaiheessa, ylä- ja alamäkiä ja rappusia mentyämme, vasen reiteni alkoi kramppaamaan. Suorastaan kuulin sen huutavan ”miksi et anna minun toipua”. Ehkä rannalla makoilu olisi ollut parempi ohjelma seuraavalle päivälle.

Vietimme saarella vielä viikon ja vierailimme muun muassa Pearl Harborissa. Kuten aina, kaukokohteissa kannattaa ottaa huomioon, että viivästyksiä voi tulla. Paluumme kotiin myöhästyi vuorokaudella, koska ensimmäinen lentomme ei lähtenyt ajallaan.

Saarella asuvien ihmisten kannustus ja positiivisuus oli sydäntä lämmittävää. Saavuttuani kotiin aikaero vaivasi todella pitkään, melkein kaksi viikkoa. Olin kuitenkin juoksemassa viikko kotiinpaluun jälkeen. Juoksin tunnin juoksumatolla, ja se tuntui kevyeltä treeniltä.

Tänä vuonna perinne jatkuu, ja suuntaamme Elinan kanssa jonnekin lämpimään. Mikä seikkailu odottaakin, olemme valmiita.