Juokseminen ei ole vain liikuntaharrastus. Se on myös ajattelua, keskittymistä, hiljentymistä, itsensä kuuntelemista ja mielen jäsentelyä. Kun juoksulenkit on sijoitettava kokopäivätyön, läheisten ja muiden harrastusten lomaan, ei pelkkä ajatus kuntoilusta tai kehittymisestä riitä.
Minulta kysytään usein, että miksi juoksen niin paljon. Siihen on vaikea vastata niin, että vastaus tuntuisi selittävän asiaa likimainkaan kunnolla.
Tapailen tässä joitakin vastauksia. Omien ajatusteni lisäksi tätä kysymystä ovat pyynnöstäni pyrkineet ratkomaan kaksi muuta keski-ikäistä aktiiviharrastajaa, Heikki Nenonen ja Anna-Kaisa Poikkimäki.
Olen juossut viimeisten seitsemän vuoden aikana tasaisesti jaettuna 10–11 kilometriä päivässä. Tämä tarkoittaa, että jonain päivänä kilometrejä on kymmeniä, jonain ei lainkaan. Joka tapauksessa kyse on sellaisesta kilometrimäärästä, joka ei tule ilman suunnittelua ja vaivannäköä. Juokseminen on otettava joka päivä huomioon.
Vähintäänkin sille on etsittävä aikansa, mikä ei ole helppoa sekään. Kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ole konkreettisen treeniajan löytäminen, vaan kehittymisen ja jaksamisen kannalta välttämättömien muiden asioiden huomioiminen.
”Elämässä pitää olla huokoisuutta, jossa joka ikinen minuutti arjessa ei ole tarkkaan mitoitettua.” – Rebekka Naatus
Jos ei ehdi levätä, nukkua ja syödä, on kova treeni turhaa. Jos ainut liikenevä aika menee juoksemiseen, jokaista treeniä ei voi tehdä sataprosenttisella teholla ja intensiteetillä. Jotta juokseminen voi olla myös palauttavaa, eikä vaan jatkuvasti kuormittavaa, elämässä pitää olla huokoisuutta, jossa joka ikinen minuutti arjessa ei ole tarkkaan mitoitettua.
Heikki puolestaan toteaa, ettei oikeastaan tiedä harrastaako varsinaisesti juoksemista, koska ”lähinnä vain juoksee”. Toisaalta hän toteaa liikkuneensa aina paljon:
– En osaisi kuvitella elämää ilman fyysistä liikettä ja itseni rasittamista. Juoksen, kävelen, pyöräilen, pelaan, kilpailen, ponnistelen. Minulle se on mielekäs ja luonnollinen tapa olla olemassa, hän sanoo.
Juoksemisen helppous
Juoksemisessa on kuitenkin jokin aivan erityinen piirre, jota Heikki kuvailee näin:
– Juoksemisessa on jonkinlainen liikunnan lähtökohta ja perimmäisin olemus. Siinä mielessä se on sukua tanssille. Molempia voi tehdä hyvin eri tasoilla, mutta molemmissa on jotain äärimmäisen luonnonmukaista.
Myös Anna-Kaisa näkee juoksemisen lajina, joka taipuu moneen.
– Juoksussa voin kehittyä pitkäänkin, se on kaikenikäisille sopiva laji – jos paikat kestävät.
Sitä paitsi juokseminen on helppoa, kun sitä voi tehdä missä vain, milloin vain.
– Tarvitsen vain hyvät lenkkarit ja tukevat urheiluliivit. Reissuille voi ottaa helposti juoksukamat mukaan ja tutustua uuteen kohteeseen lenkillä.
Vaikka muukin liikunta kiinnostaa, Anna-Kaisalle niiden välillä on selvä ero.
– Juoksu on elämäntapa, muut lajit ovat harrastuksia. Juoksu on minulle voimavara.
Kova treeni ei onnistu ilman lepoa
Jos juoksulla on erityinen rooli ja tavoitteita, se vaatii paljon aikaa ja vaivaa.
Erityisen huolellisesti juoksemiselle käytettävissä olevaa aikaa on ajateltava silloin, kun edessä on jokin muu kuin kevyt peruskestävyyslenkki, jonka vauhdilla ei ole tarkkaa suunnitelmaa.
Kun treeniin liittyvät sykkeet, vauhdit ja metri- ja kilometrimäärät on tarkkaan ennalta pohdittu, valmistautuminen on otettava huomioon jo edellisenä päivänä. Nukkuminen, syöminen, lepääminen ja rauhoittuminen ratkaisevat usein koko treenin onnistumisen. Aina näin ei kuitenkaan ole: joskus keho yllättää ja pystyy hyvään suoritukseen myös tilanteessa, jossa mieli on stressistä ja väsymyksestä kireänä. Usein on kuitenkin järkevää kuunnella kehon viestejä, vaikka mieli ja sinnikkyys puskisivat pahassa olossakin tiukkaa treeniä läpi, ei aina kannata kiusata itseään.
Tämän oppiminen on yksi vaikeimmista asioista juoksemisessa. Milloin uskallat piiskata itseäsi eteenpäin, milloin taas on viisaampaa tinkiä vauhdista tai matkan pituudesta, treenin tehokkuudessa?
Oikeaa vastausta ei ole, on vain intuitio, jota kuunnella. Toki on niin, että mitä ammattimaisemmat välineet ja mittarit juoksijalla on käytössään, sitä enemmän niihin voi luottaa. Kaltaisellani tavoitteellisella harrastajalla niiden käyttö on kuitenkin varsin rajallista. Sen vuoksi uskon, että oma tuntuma on kaikkein tärkein työkalu.
Maraton vaatii tilaa ja aikaa
Samanaikaisesti kun minulle on tärkeää päästä juoksemaan usein ja paljon, on yhtä tärkeää pyrkiä kehittymään ja löytämään uusia rajoja. Minulle sellainen haaste on maraton: se on vaikea ja armoton laji. Siinä onnistumista ei voi testailla vähän väliä, vaan jokaiseen maratoniin on valmistauduttava huolellisesti.
Täydellinen valmistautuminen taas ei ole mahdollista elämäntilanteissa, joihin liittyy niin paljon muutakin kuin juoksu ja sen oheistehtävät. Ja siitä huolimatta tavoitteet ja uusi kisa motivoivat aina uudestaan ja uudestaan – yrittämään, etsimään omaa rajaa, kipua, onnistumista ja epäonnistumista. Maraton ei jätä selittelyn varaa: se ottaa kaiken irti.
Pieleen menneen maratonin jälkeen on helppo löytää syitä epäonnistumiselle. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Kun tietää, että näissä olosuhteissa, tässä tilanteessa ja tällä ajankäytön määrällä olisi vaikea parantaa suoritusta. Samalla tietää, että kehittyminen olisi luultavasti mahdollista, mikäli juoksemiseen ja siihen liittyviin asioihin voisi varata elämässään enemmän tilaa.
Usein kuulee sanottavan, että liikuntaharrastukselle ei ole riittävästi aikaa, mutta vasta sitten kun joutuu pohtimaan palautumiseen riittävää aikaa, kysymyksestä tulee todella vaikeaa. Vuorokaudessa on 24 tuntia, ja tosiasiassa lienee varsin harvinaista, etteikö sieltä löydy yhtä ainutta tuntia, jonka voi käyttää urheiluun. Se ei kuitenkaan riitä kuin vasta alkuun. Ja se loppu on paljon vaikeampaa. Palautuminen ja keskittyminen, rentous ja ilo katoavat liian tiukkaan pakatussa arjessa.
Ilman tavoitteitakin voi juosta
Kaikki aktiivitkaan eivät kaipaa kilpailua. Heikki esimerkiksi kokee, ettei ole erityisen tavoitteellinen juoksija, vaikka muussa elämässään onkin kilpailuhenkinen.
”Minulle fyysinen liike ja itseni rasittaminen on mielekäs ja luonnollinen tapa olla olemassa.” – Heikki Nenonen
– Itse asiassa juoksu on minulle niin henkilökohtainen asia, etten ole juuri kaivannut juoksutapahtumiin. Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut yhdelle maratonille ja pidän sitä hyvänä tähtäyspisteenä, jota vasten juoksuunkin tulee joku uusi, mielekäs elementti. Haluan pysyä terveenä ja saada riittävän hyvän ajan, johon voin itse olla tyytyväinen. Muita vastaan en halua kilpailla, Heikki Nenonen kertoo.
Myös Anna-Kaisa kokee, etteivät tavoitteet ole välttämättömiä.
– Olen juossut useita maratoneja, pitkiä ultramatkoja, mutta en varsinaisesti kaipaa mitään kilpailua. Olen juossut maratonin aikaan 3.20 ja maalissa ajattelin, että miten en ole edes hengästynyt. En puuskuttanut maalissa, joten olisin varmasti saanut itsestäni enemmänkin irti, mutta sellaista kilpailuviettiä minulla ei taida kuitenkaan olla, Anna-Kaisa sanoo.
Levossa liikkeessä
Koen usein, että olen eniten paikoillani silloin, kun juoksen. Kun veri kiertää, jalat liikkuvat ja koko keho on lämpimässä ja rennossa juoksun rytmissä, pään sisällä on tyyntä ja rauhallista.
Myös Heikki kuvaa juoksemista samansuuntaisesti.
– Pikkulapsiaikana se oli helpoin ja nopein tapa harrastaa liikuntaa ja hengähtää samalla hetki. Kun olin stressaavassa ja vaativassa työssä, yksi motiivi lähteä lenkille oli mielenterveydellinen. Lenkki tyhjentää ajatuksia kaikesta stressaavasta ja tarjoaa tilalle jotenkin eheämpää asioiden hahmottamista. Koen voimakkaasti, että juoksu levollistaa mieltä ja toimii meditaation tavoin, hän sanoo.
Juokseminen on siis myös tapa rauhoittua ja keskittyä olemaan itsekseen omien ajatusten ja kehon kanssa. Koen usein, että olemassaolon outous ja suru taittuvat pois juoksulenkin aikana. Se mikä vielä hetki sitten oli vaikeaa ja raskasta, muuttuu kilometri kilometriltä helpommaksi ja keveämmäksi. Juokseminen toimii kuin meditaatio tai keskittymisharjoitus.
Heikki kokee näin:
– Ensimmäisen sadan metrin aikana alan laskeutua eräänlaiseen henkiseen lepotilaan, jossa minulla on lupa irrottautua kaikista murheista. Usein kierrän samoja polkuja illasta toiseen. Se toimii kuin luostarin rukoushetket: sama kaava toistuu, eikä se kahlitse vaan vapauttaa minut lepäämään juoksussa ja työstämään kaikkea, mitä päässä pyörii.
Myös Anna-Kaisalle juokseminen on enemmän kuin vain fyysinen suoritus.
– Juoksu on minulle muutakin kuin urheilua. Se on elämäntapa. Se on akkujen lataamista, yksinoloa, ulkoilua. Juostessa kuuntelen yleensä podcasteja tai äänikirjaa, joskus musiikkia. Se on silti samalla sukellus itseeni. Se on mindfulness-harjoitus, miniretriitti, oma hetki, jossa prosessoin mielen päällä olevia asioita. Pääsen hetkeksi irti arjesta. En ole kenenkään saatavilla lenkin aikana. Juokseminen lisää hyvinvointiani. Hyvänolon tunne pitkän lenkin jälkeen on uskomattoman hieno, Anna-Kaisa kertoo.
”Juokseminen on hengitystä, rukous on hengitystä.” – Anna-Kaisa Poikkimäki
Hän kokee juoksemisen myös hengellisenä.
– Juokseminen on hengitystä, rukous on hengitystä. Yhteinen rytmi rauhoittaa. Hoidan siis hengellisyyttäni juoksemalla. En haluaisi olla oikeassa retriitissä, vaan minulle riittää oma tunnin tai parin juoksuretriittini melkein päivittäin.
Ajattelua ja ratkeavia ongelmia
Itselleni on tavallista, että joku mielessä ollut konkreettinen ongelma ratkeaa juoksemisen aikana. Samoin on tavallista, että muistan jonkun unohtuneen asian tai keksin jotain uutta. Tämän ihmiskunta on tiennyt jo kauan: kestävyysliikunta on ihmiselle luontainen tapa olla ja toimia. Ja kun siihen yhdistää askelten rytmin, löytyy keino rauhoittua.
Juostessa voi tehdä myös töitä tai irrottautua niistä. Anna-Kaisalle se tarkoittaa tätä:
– Olen ammatiltani pappi. Teen töitä ihmisten parissa ja joskus elämäntilanteet ja kohtalot ovat koskettavia, että jotta niitä jaksaa kantaa, on pidettävä huolta omasta hyvinvoinnista. Juostessa pääsen irti työstä, tai se ikään kuin puhdistaa ajatuksia. Juoksu on minulle myös pieni pyhiinvaellus. Minulla on muutamia lempireittejä, joita juoksen. Olen kehittänyt ajatuksen, että tietyn sillan, mutkan, mäen kohdalla ajattelen jotain tiettyä ihmistä. Ajattelen, tai sanoisin ehkä, että rukoilen hänen puolestaan, muistelen vaikkapa yhteisiä muistoja. Paikkojen kautta ihmiset tulevat mieleen. Muistan lähipiiriä, ystäviä, työssä kohtaamiani ihmisiä, luonnon kauneutta, koko maailmaa, Anna-Kaisa kuvailee.
Juokseminen koukuttaa
Meille juoksijoille tuttu ajatus on, että ei niin suurta tavallisen arjen ongelmaa, ettei siitä saisi niskalenkkiä tunnin vauhtikestävyysharjoituksella. Sen jälkeen asiat asettuvat mittasuhteisiin ja on helppoa levätä ja hengittää. Kaikkea epäolennaista ei jaksa ajatella, eikä turhista asioista riidellä.
Juoksemiseen voi kiintyä myös pikkuhiljaa. Kuten kaikki taidot, myös juoksemaan oppii vain juoksemalla. Heikille juoksemista on tullut ensisijainen liikuntalaji vähän vaivihkaa.
– Nykyään suurin osa liikunnastani on juoksua. En ole koskaan aiemmin mieltänyt itseäni juoksijana, mutta ehkä pikkuhiljaa jo pitäisi. Olen pitkään ajatellut, että vartaloni ei ole mittasuhteiltaan juoksijan vartalo: olen kyllä urheilullinen, mutta minulla on pitkä selkä, lyhyet jalat ja raskasrakenteinen ylävartalo. Viime vuosina olen ruvennut ajattelemaan, ettei sillä oikeastaan ole mitään väliä: koska juoksen ja nautin siitä, vartaloni on juoksijan vartalo.
Anna-Kaisa on puolestaan juossut 18-vuotiaasta asti ja tunnistaa itsessään eräänlaisen juoksuaddiktin, joka kärsii, jos ei pääse juoksemaan. Näin kävi pandemian aikaan, kun puoli vuotta kului rasitusmurtumasta toipuessa.
– Olen pitkien matkojen juoksija ja nautiskelija. Pidän juoksun rytmistä, siitä miten kroppa liikkuu ja tottelee, juoksun flow-tilaan pääseminen on mahtava tunne. Silloin sitä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Toisaalta rasitusmurtuma opetti Anna-Kaisalle myös sen, että lepopäiviä kannattaa pitää. Ja että elämässä on hyvä olla muitakin tärkeitä asioita.
TEKSTI REBEKKA NAATUS KUVAT HEIKKI NENONEN
Juoksija 2/2023
