Aikuisurheilijoiden maratonin MM-mitaleista juostiin lokakuussa Romaniassa. M70-sarjassa kultaa juossut turkulainen Eki Laitila kirjoittaa kisakokemuksestaan.
Suomesta lähti pienehkö joukkue puolustamaan Paavo Nurmen perinteitä virallisiin aikuisurheilun MM-kisoihin Romaniaan 13.10.2024. Kisan organisoivat WMA (World Masters Athletics) sekä Bukarestin vakiintunut maratonorganisaatio.
Päätin kirjoittaa tämän raportin joukkueen sisäisestä pyynnöstä, edistääkseni tätä jaloa harrastusta. Olen harrastanut liikuntaa kouluiästä alkaen, lenkkeillyt ja hiihdellyt normaaliin tapaan. Juoksin ensimmäisen maratonini 25 vuotta sitten (1999), joten tässä on hyvä tuoda esiin Masters-urheilun parhaita puolia.
Kisaa edeltävä päivä olisi kannattanut pyhittää lepäilyyn, mutta harhauduin malttamattomana katselemaan kisareittiä. Minulle oli käydä kalpaten, kun lähdin seuraamaan jokiuomaa väärään suuntaan, ilman karttaa ja nettiä. Lopulta oli pakko kysyä kioskista missä olen. Selvisi, että verryttelymatkasta tulee turhan pitkä. Illalla se tuntui jaloissa, mutta ne alkoivat virkistyä hyppynarujumpalla.
Koska en ollut ehtinyt lepäämään koko aattopäivänä, vaan olin jalkeilla aamusta iltaan, se jätti stressin päälle elimistöön. Lisäksi tietty epävarmuus hylkäämäni majoittajan korvausvaatimuksista painoi mieltä. Siksi en ollut oikein vireessä, ja senkin takia aloin yöllä miettimään vuorotellen pahinta skenaariota ja parasta skenaariota. Kun kiihdyin ajattelemaan, että nyt tai ei koskaan, niin siinä se yö nukkumatta menikin!
Kisa-aamun epävarmuus
Kisa-aamuna oloni oli unen puutteesta väsynyt ja siksi vauhkoontunut. Hieno aamu kuitenkin piristi mieltä ja lämmittelyssä pienet vedot alkoivat maistumaan, mutta kunnon verkkaa en saanut aikaan, ja se tuntui painostavalta. Näin lähtökarsinassa ”pahimpia” kilpakumppaneita, joiden nimiä tunnistin kisalapuista. Monia kävin moikkaamassa, että tietää kenen kanssa se skaba sitten lopulta käydään. Sveitsiläinen vuorijuoksijahirmu Etter tuli siinä tutuksi. Puolalainen Jasek oli vieressä pälyilemässä; hän oli kokenut kovia elokuun Göteborgin MM-kisoissa harvinaisen monessa juoksussa.
Kimmo Oinas (M60) tuli viereeni ja kysyi mitä vauhtia lähtisin. Sanoin summassa km-vauhdiksi 4.40/km, vaikka en siinä vireessä uskonut juuri mihinkään aikaan. Hän sanoi, että se kelpaa, ja että lähtisi minun kanssani kimppaan. Lähtö tapahtui aamuyhdeksältä. Meillä menikin juoksu yhdessä ihan kivasti ensimmäiset 10 km.
Juoksun alussa oli ruuhkaa kuten tavallisesti. Kaatuilua en nähnyt, vaikka nopeampia ja nuorempia ”ei-MM-juoksijoita” tuli alussa takaa, mutta he osasivat väistellä, joten sovussa päästiin liikkeelle. Alkumatkalla reitin kauneus oikein pisti silmään; suihkulähteiden solina ja puhdas katu ja vihreä kasvusto olivat kuin musiikkia korville.
Ensimmäisillä kilometreillä meno tuntui hyvin hitaalta ja raskaalta. Tosiasiassa se oli loivaan vastamäkeen juostunakin vain vähän tavoiteaikaa hitaampaa, mutta hengitys ei minulla toiminut normaalisti. Kimmon kanssa vaihdettiin ajatuksia melko usein.
Vastustajien tarkkailua
Kuuden kilometrin jälkeen tultiin vihreään kujaan, missä oli kasvustoa kauniisti poikki kadun lyhtypylväiden korkeudella. Siellä oli mahtavaa juosta, ja pääsin vireeseen. Käännöksessä Jasek tuli meidänsarjalaisista (M70) ensimmäisenä ja kärjessä jo vastaan, sitten italialainen Iezzi, sitten Etter, ja luulin olevani neljäs (toisaalta espanjalaisia oli edellä, mutta en heitä tunnistanut).
Alkumatkasta olimme Etterin kanssa olleet välillä toinen edellä ja väliin toinen. Kympin kohdalla hän alkoi kiihdyttämään. Luulin, että siinä karkaa jo kaikki mitalit käsistä, kun vielä iranilainen ilmestyi rinnalleni 15 kilsan paikkeilla. Vähän sen jälkeen puolimaratonin jänisporukka tuli takaa. Lähdin heidän peesiinsä, vaikka he menivät selvää ylivauhtia. Minulle tuli liian nopeita kilometrejä, mikä alkoi tuntua lämpimässä aamussa jo aika vaikealta. Puolimatkaan mennessä toivuin vähän, kun huomasin, että Etterillä on vaikeata, ja Jasek näytti aikovan keskeyttää. Iezzi tuli vastaan 22 km:n kohdalla, hän oli minua puolisen kilometriä edellä. Luulin, etten voi saavuttaa häntä mitenkään.
Reilun kahdenkympin jälkeen reitti muuttui selväpiirteisemmäksi, kun teräviä mutkia ei enää ollut, vaan pitkiä juostavia suoria, mutta U-käännöksiä oli niiden päätteeksi.
Sykettä tarkkaillen loppupuoliskolla
Juoksimme toisen puolikkaan aluksi samaa osuutta kuin lähdön ensimmäiset kilometrit. Oloni parani. Tiesin, että olin ohittanut jo monta tekijää. Mitaleille olisi mahdollisuuksia, ja se piristi mieltäni, ehkä ei olisi turha matka tämäkään. Tie oli helposti juostavaa ja lämpötila ihan siedettävä, joten aloin nautiskella ”retkeilystä”. Kilometrivauhdit olivat tavoitteestani vähän allekin. Katsojat hurrasivat ja meno oli kivaa.
Loppumatkasta oli kaksi koukkausta eli U-käännöstä, joista tultiin takaisin samaa reittiä toiselta puolta katua. Taas oli hyvä väijyä kilpailijoita. Ensimmäisellä koukkauksella alkoi 30 km tulla täyteen. Koutsini oli ohjeistanut minua, että yli anaerobisen kynnyksen ei pitäisi pulssin nousta 30 kilometriin mennessä. Tallinnassa olin erehtynyt liian kovaan alkuvauhtiin ja siellä tuli seinä vastaan.
Tähän mennessä syke oli pysytellyt kohtuurajoissa, ja 27 km:n kohdalla se alkoi hipoa anaerobista kynnystäni (145), joten päättelin, että ohjeissa on melko hyvin nyt pysytty, hienoa! Aloin siis ihan luvan kanssa lisäämään pikkuhiljaa kierroksia juoksumoottorissani. Italialainen alkoikin lähestyä selkä edellä suorilla vastaan ja kohdatessamme käännöksessä hänen silmistään oli luettavissa, että mitä kirottua, taas se suomalainen on lähempänä kuin äsken. 33 kilsan kohdalla viimein saavutin hänet ja pistin samalla 4.00 min/km -loikan päälle hetkeksi. Hän putosi heti. Luulin olevani jo ykkönen, mutta mitäs vielä.
Espanjalainen yllätys
Olin päättänyt edellisenä päivänä, että vedän viimeisen kympin tai ainakin vitosen niin kovaa kuin pääsen. Voimia olikin jäljellä hyvin toisessa koukkauksessa, jossa käännyttiin 36 km:n kohdalla takaisin maaliin päin. Parhaita puolen kilometrin aikoja syntyikin ihan loppumatkasta. Silloin olikin ihana päästellä jälleen suihkulähteiden kohinassa ja joen solinassa kilometrikaupalla, kun ilma oli mitä parhain ja meno tuntui kevyeltä, eikä jaloissa ollut mitään ongelmaa. Muistelin, että Berliinin maratonilla yleensä tuntui tätä kovemmissakin vauhdeissa siltä, että voisi jatkaa juoksua vaikka äärettömyyksiin väsymättä.
Koska olin päättänyt alkaa kirimään loppuvitosella, pääsin ihan yllättäen näkemään yhden samansarjalaisen, ja menin hänestä saman tien ohi. En ollut ottanut ketään enää tässä vaiheessa laskuun. Viimeiseksi ohittamani espanjalainen oli lähtenyt aivan hurjaa vauhtia liikkeelle, ja oli puolimatkassa jo kolme minuuttia minua edellä, mutta nyt eväät oli syöty. Hän tuli lopulta minun jälkeeni minuutin päässä maaliin.
Maalissa en voinut uskoa vieläkään, että olisin voittanut, koska mitään kuulutuksia ei tulijoista tullut, mikä yleensä on tapana maratonkisoissa. Kuulutuspuoli oli siis näissä kisoissa heikoilla. Tuloksia ei ollut netissä luettavana kuin vasta melko myöhään. Kisa-applikaatio oli liian hankala käyttää kyrillisine kirjaimineen.
Iloa ja surua maalissa
Maalissa pyöriessä alkoi pikkuhiljaa selvitä, että ketään ei jäänyt ohittamatta. Tuloksissa mentiin suurelta osin tilastoaikojen ennusteiden mukaan, paitsi espanjalainen hopeamitalisti oli yllätys. Useat ennakkotilaston parhaista olivat olleet vuoristomaratonin MM-kisoissa Espanjassa neljä viikkoa sitten, kun taas minulla oli rasitteena Tallinnan maraton viisi viikkoa aiemmin. Kesän kisojen rasitukset alkavat painamaan kaikilla lokakuussa, joten ihan virkkuja ei olla. Juoksuuni olen lähtötunnelmaan nähden tyytyväinen.
Kisa oli kova, mutta minuutin ero riitti voittoon. Entisen maratoonarin sanoin: ”Aloitin varovasti, sammuin viimeisten joukossa.” Säästin energiaa loppuun, enkä simahtanut viimeisen kuuden kilometrin aikana, jolloin vastatuuli puhalsi. Ensi vuonna syyskuussa kilpaillaan Jyväskylässä EM-mitaleista. Toivokaamme sinne tasokasta kilpailua Euroopan mestaruudesta.
Suomen joukkue oli iloisella mielellä liikenteessä, vaikka muutamilla oli vammoja. Yksi osallistujamme menehtyi arvaamattomasti maalissa. Se painoi jokaisen mieltä kisan jälkeen – muistutus elämän rajallisuudesta. Jäin Suomen ennätyksestä yli neljä minuuttia. Se on kisoissa menehtyneen juoksukaverimme nimissä.
Suomi sijoittui Bukarestin mitalitilastossa upeasti sijalle 6. Eki Laitilan lisäksi kultaa juoksi N65-sarjassa Riitta Ristikangas (3.36.14), ja kolmannen kultamitalin Suomi saavutti N60-joukkuekilpailussa (Elina Laitinen, Sirpa Ropponen ja Riitta Ristikangas)
Teksti Eki Laitila Kuvat Bucharest Marathon
