Juoksussa puhutaan usein ennätyksistä ja sijoituksista, mutta entä jos tavoitteena olisi vain juosta? Kolumnissaan Matti Riekki pohtii kilpailuvietin merkitystä, aikatavoitteiden painetta ja sitä, voiko maratonista nauttia enemmän, kun kellon yrittää unohtaa.
Edustamani musiikkilehden numerossa 10/25 oli muutama rivi asiaa juoksijoillekin. Haastattelussa oli porilainen erikoisduo Rättö ja Lehtisalo, jonka vähätukkaisempi jäsen Mika Rättö kertoi juosseensa aikoinaan pitkiä matkoja ja kilpailleensakin. Kulttuurin moniosaaja jatkoi homman tyssänneen lopulta siihen, ettei hän kokenut omaavansa ”minkäänlaista kilpailuviettiä”.
”Oli ihan sama, voitanko vai en. Taiteessa taas ei ole voittajia tai häviäjiä. Kannattaa joskus kysyä itseltään, yrittääkö vain tyydyttää muiden tarpeita vai tekeekö juttuja oman inspiraation pohjalta. Kun päättää tehdä vain ja ainoastaan itselleen, se on äärimmäisen vapauttavaa.”
Rätön lausuma pätee kyllä juoksuunkin. Kun päätin ensimmäisen kerran, juuri edellisessä kolumnissani (Juoksija 6/2025) käsittelemälläni Rion maratonilla, unohtaa aikatavoitteet ja vain juosta, tunne oli erinomaisen vapauttava. Tuloksena oli ehdottomasti nautinnollisin maratonini, vaikka edellisenä päivänä oli tullut juostua puolikaskin.
Taiteessa ei ole voittajia tai häviäjiä.
Ennen Rioa olin pohtinut pitkään, onko niin sanotussa itseään vastaan kilpailemisessakaan mitään järkeä. Ainakin minulla se on johtanut usein vain ankeuteen, koska aikatavoite on alittunut harvoin. Ja sehän tietää, joka ainoa kerta pitkää alakuloa.
Kuvio ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Tätä kirjoittaessani treenaan loppukeväiseen juoksutapahtumaan, jonka suurimpana pontimena on saada plakkariin kymmenes maaliin saakka juostu maraton. Siinä luulisi olevan motivaatiota kerrakseen, mutta niinpä vain, vaikka kuinka toisin haluaisin, olen alkanut miettiä myös aikatavoitteen asettamista. Olisihan se nyt komeaa juosta oma ennätyksensä 52-vuotiaana!
Vai olisiko sittenkin järkevämpää ”vain juosta” ja hoitaa homma kotiin ajalla kuin ajalla. Senkin suorituksen päälle olisin varmasti enemmän kuin tyytyväinen. Voisiko koko loppuajan yksinkertaisesti vain kuopata ajatusten hautausmaalle?
Niin tai näin, itselleen tekeminen on harvoin sataprosenttista. Tai edes lähelle. Kun mainitsee juoksevansa maratoneja, ensimmäiseksi kysytään lähes poikkeuksetta, mihin aikaan matka on taittunut. Kunpa joku kysyisi joskus vaikkapa sitä, miltä maratonin juokseminen tuntuu.
Nykymaailmassa some ja kaikenlainen muu huomio luovat paineita, joita ei välttämättä tunnista kuin alitajunnassaan. Ja sitten on vielä se juttu, josta legendaarinen maratonaiheinen Fingerpori-strippi muistutti: itsensä voittaessaan myös häviää itselleen.
Teki niin tai näin, aina tuntuu, että kompastuu kysymysmerkkeihin. Ehkäpä kyseessä on kisa, jota ei yksinkertaisesti voi voittaa.