FNLD GRVL: Suomalaista soraa maailman meiningillä

FNLD GRVL ilahdutti järjestelyillään ja reitillään. Jälkipeleissä kuskit keskustelivat ajon fiiliksistä, eivät niinkään tuloksista tai sijoituksista. Onnistunut kokonaisuus syntyi lukemattomista mietityistä yksityiskohdista.

”Osallistumismaksu 200 dollaria ja reitithän löytyvät netistä – en kyllä maksa.”

Lahdessa ensimmäistä kertaa järjestetty gravel- eli soratiepyöräilyn tapahtuma FNLD GRVL herätti ennakkoon varsin värikästä keskustelua nettifoorumeilla. Moni piti osallistumismaksua liian arvokkaana, mutta järjestäjät lupasivat vastineeksi aiempaa hienomman pyöräilykokemuksen. Päätin ottaa asiasta selvää 177 kilometrin verran.

FNLD GRVL:n tunnetuimmat taustahenkilöt ovat formula-autokuljettaja Valtteri Bottas ja hänen puoliskonsa, ammattipyöräilijä Tiffany Cromwell. Tapahtuman järjesti yhdysvaltalainen SBT GRVL yhdessä paikallisten alan osaajien kanssa.

Tapahtuman kasvot Valtteri Bottas ja Tiffany Cromwell antoivat aikaansa kisan aattona rennolle yhteislenkille. Kuva Ville Kaskivirta.

Suomen koitos onkin käytännössä monistettu ja paikallistettu versio Steamboat Springsissä Coloradossa ajettavasta tapahtumasta. Konsepti on viety myös Portugaliin. Kukin tapahtuma tarjoaa varsinaisena ajopäivänä erimittaisia pyöräilyreittejä ja monipuolista oheisohjelmaa edeltäville päiville.

FNLD GRVL:n matkavalikoimaan kuuluivat helpohko 40 kilometrin reitti, vaativampi 77 kilometriä ja pisimpänä matkana 177 kilometriä. Monesta muusta suomalaisesta pyöräilytapahtumasta poiketen osallistujille tarjoiltiin paljon muutakin.

Edellisenä kolmena päivänä sai osallistua opastetuille, hieman lyhyemmille lenkeille Lahden mainioilla sorateillä ja tutustua tapahtuman tukijoiden tuotteisiin. Lisäksi tarjolla oli Strava-haasteita, lasten kisa, joogaa ja ammattipyöräilijöiden lehdistötilaisuus.

Mielestäni kokonaisuus oli erittäin hyvin suunniteltu etäältä saapuville. Ulkomaisia osallistujia olikin järjestäjän mukaan noin puolet 800 osallistujasta.

Mielestäni aivan vastaavanlaista pyöräilytapahtumaa ei Suomessa ole toista ollut, eikä ole tällä hetkelläkään. Tahko MTB yltää kokonaisuutena ehkä lähimmäs, mutta Savossa varsinaisen tapahtuman molemmin puolin sijoittuvien päivien oheisohjelmat kuten ylämäkikisa ovat kuihtuneet vuosien varrella olemattomiksi.

FNLD GRVL

PÄIVÄMÄÄRÄ 10.6.2023
HINTA 100–200 $ eli 90–180 €
MATKAT 40, 77 ja 177 kilometriä
OSALLISTUJAMÄÄRÄ 652 maaliintulijaa
VOITTAJAT Tiffany Cromwell AUS 5.14.00 ja Toms Skujins LVA 4.46.09
fnldgrvl.com

Satamassa

Saavuimme Lahden urheilukeskuksen parkkialueelle hyvissä ajoin, reilut puolitoista tuntia ennen starttia. Tullessa mietimme, millainen startti tulisi olemaan. Veikkailin rauhallista lähtöä, sillä olihan matka pitkä, lähes 180 kilometriä ja maantietyyliin isoilla porukoilla ja peesien hyödyntämisellä olisi suuri merkitys.

Numeroiden nouto kisa-aamuna oli sijoitettu läheiseen vierasvenesatamaan. Jos urheilukeskuksen parkkis ei vielä herättänyt wau-fiiliksiä, sataman miljöö nosti hymyn huulille. Myös matkaan lähdimme veden ääreltä. Puitteet yhdistivät hienosti parasta suomalaista kesämaisemaa rakennettuun startti alueeseen, ravintoloihin, musiikkiin ja kivaan tapahtumarumbaan.

Huollon ja varusteiden merkitys korostuu pitkissä tapahtumissa. Virittelimme työkalut kuten tubeless-paikkausvälineet käyttövalmiiksi, laskimme taskuihin peräti 15 geeliä, sipaisimme aurinkorasvat nahkaan. Hetken gallupin jälkeen puin vielä juomarepun selkään.

Ajatuksenani oli pysähtyä noin 30 kilometrin välein järjestäjän huoltoihin täyttämään pulloja ja geelivarastoja. Koska reppuja oli monella selässä, päätin pelata varman päälle ja varmistaa omavaraisuuden ravinnon suhteen. Huolloista ei olisi kiva ajaa porukkaa kiinni yksin.

Ajelimme vielä leppoisat lämmittelyt, sillä kyllähän pitkällä matkalla ehtisi kone lämmetä, eikö vaan!

Vauhdilla matkaan

Starttipaikalle saavuttuamme yllätyimme, kuinka paljon porukkaa olikin jo ryhmittynyt lähtöön vajaa puoli tuntia ennakkoon. Hiivimme puolen välin paremmalle puolelle lähtökarsinassa.

Veikkailin rauhallista lähtöä, mutta olin väärässä.

Saattoauton hoidettua tehtävänsä arviot leppoisasta matkanteosta karisivat salamannopeasti. Koukkasimme jo puolen kilometrin kohdalla ensimmäiseen napakkaan ylämäkeen. Porukka levisi pitkin pientareita, ja ohituksia piti hakea nurmikoiden kautta. Vauhti vain kiihtyi, vaikka tiukkoja nousuja tarjoiltiin toinen toisensa perään todella hapottavalla tahdilla.

Wattimittaria vilkuillessa ja jalkojen hapotusta tuskaillessa tajusin, etten voi ajaa 177 kilometriä tätä vauhtia. Vaikka olen mielestäni nopea lähtijä, menetin kärjen heti alussa. Iso porukka hämäsi hieman omaa sijoittumista, sillä mäkisessä maastossa näkyvyys jäi heikoksi.

Kärkiporukalle oli heitettävä hyvästit ja tahtia höllättävä hieman, mikä sinänsä sopi löyhään suunnitelmaani. Olinhan tullut viettämään hauskan päivän pyörän päällä, en ajamaan tuloksista.

Onneksi meille muodostui nopeasti hyvä ryhmä kuskeja. En tuntenut aluksi ketään, mutta hetken päästä tuttuja olikin porukassa reilusti. Vaihdeltiin nopeasti kuulumiset ja hiljalleen vauhti tasaantui hieman siedettävämmäksi.

Kilometrit rullasivat mittariin hämmentävän ripeästi.

Maisemat vaihtuivat yllättävän nopeasti urbaanista urheilukeskuksesta idylliseksi maaseuduksi. Porukan tuoman vauhdin myötä kilometrit rullasivat mittariin hämmentävän ripeästi. Tunnin kohdilla laskeskelin, että tällä keskinopeudella päivän urakka olisi maalissa reilussa viidessä tunnissa. Etenimme keskimäärin 33 kilometrin tuntivauhtia – aikamoista haipakkaa hiekkateillä.

Saimme kiinni isomman ryhmän, joten porukkamme oli jo varsin kookas. Silti ajaminen sujui todella siististi ja turvallisen oloisesti. Ryhmässä pääsi halutessaan verrattain helposti eteenpäin. Vetohommiin osallistuneelle pienehkölle kuskistolle työmaa oli kuitenkin harvinaisen rankka.

Hiekkatiet olivat mukavan vaihtelevia ja porukassa matka taittui hyvää kyytiä. Kuva Ella Klemola.

Huoltoon?

Viiden tunnin suoritus vaatii paljon energiaa ja juotavaa. Ensimmäisen huollon kohdalla juomareppu osoittautui nappivalinnaksi – yllättäen kukaan ei osoittanut merkkejä pysähtymisestä.

Muutamilla huoltopaikoilla tarjoiltiin lennosta geelejä. Niiden hyödyntämiseksi piti ajaa aivan porukan kärkipäässä ja oikealla puolen tietä, muuten huollosta jäi nuolemaan pölyisiä näppejään.

Ryhmämme tavoin myös kärki jätti stopit väliin. Naisten voittaja Tiffany Cromwell oli kuulemma lähtenyt matkaan kahdella pikkupullolla ajatuksena täyttää ne huolloissa. Sepä oli jäänyt haaveeksi, ja matka taittui 80 kilometrin jälkeen tyhjillä pulloilla.

Jos pölisevät tiet janottavat, kannattaa pullotelineiden toimivuuteen kiinnittää erityistä huomiota ennen pitkää ajoa. Ystävälläni Aki Färmillä molemmat juomapullot tippuivat ajossa telineistä alkumatkasta, joten maaliin oli selvittävä pienen juomarepun antimilla.

– Onneksi tippuivat heti alussa. Olisihan ollut hölmöä kantaa niitä lisäpainona kisan loppupuolelle asti, Färm sanoi.

Ennen tapahtumaa tutkailin lainaan saamani pyörän juomapullotelinettä. Ajattelin sen ajavan asiansa hiekkatiekäytössä, vaikka pullo siihen vähän turhan helposti istuikin. Kävi kuten arvata saattaa eli toinen täysinäinen pullo lensi hiekkatien montuissa kyydistä puolimatkassa – onneksi oli juomareppu.

Vähän rauhallisemmin matkaa tekeville huoltopisteet olivat antoisia paikkoja. Erityisiä kiitoksia kuulin viimeisessä huollossa kahvia tarjoilleesta baristasta. Sellaiset tekevät hyvistä tapahtumista erityisen hyviä.

Huollon virkistämänä kelpaa tervehtiä kannustajia. Kuva Ville Kaskivirta.

Vaihtelu piristi

Viidenkympin kohdilla havaitsin oikean pohkeeni osoittavan yllättäen pieniä nykimisen merkkejä. Koitin juoda säännöllisesti ja ongelma poistui onneksi hiljalleen.

Porukkamme matkanteko oli jatkunut ripeänä. Aloin jo turtua idyllisiin maalaismaisemiin, kunnes reittimestari tarjoili herättelevän teknisen muutaman kilometrin osuuden. Sama toistui myöhemmin. Koimme bonuksina karkealla sepelillä päällystettyjä teitä, cyclocrossista tuttua pehmeää hiekkaa ja muutamia todella nautinnollisia kärrypolkuja.

Erikoisuudet aiheuttivat aina selkeän rytminmuutoksen, peesihyödyt heikkenivät ja ajovirheet olivat pahasta. Iso porukka karsiutui pienemmäksi, kun matka söi kuskeja.

Salpausselkien kieppeillä piisaa nousuja ja vauhdikkaita laskuja. Kuva Ville Kaskivirta.

Loppupuolella meille tarjoiltiin alkureittiä pidempää nousua, jossa väki väheni entisestään. Hetken päästä joku kertoi edessä olevan kohta Tiirismaan nousun.

Paikka oli tuttu maastopyöräkisoista. Mäen alkaessa tiesin, että pitää kestää porukoissa tai joutuisin ajamaan maaliin yksin. Tiirismaan nousu alkoi jyrkkänä loiventuen hetkittäin jopa pieneksi alamäeksi, kunnes lopussa edessä odotti lyhyt todella jyrkkä, luulot vievä osuus.

Onneksi pyöräni välitykset riittivät mäkeen hyvin ja matka taittui kohti maalia edelleen osana porukkaa. Reittimestari oli suunnitellut lopusta nautinnollisen paljonkin kokeneelle kisakuskille, sillä pienet nousut ja laskut mittasivat varmasti ulos kaiken kapasiteetin, halusi tai ei.

Urheilukeskuksen häämöttäessä porukassa alkoi tulla iskuja. Vastasin itsekin alamäkeen hyökäten. Valitettavasti matka jatkui vielä hiihtokisoista tutun viimeisen mäen, johon meinasin jäädä isolla eturattaalla. Loppukirissä ehdin porukkamme kolmanneksi. Lopputuloksissa olin kaikki sarjat mukaan lukien 50. ja M-40 sarjan kolmonen.

Huomionarvoista oli, että juuri kukaan ei puhunut sijoituksista tai loppuajoista, vaan pääpaino oli hyvissä fiiliksissä reitin varrelta.

Maalissa fiilis oli valtavan hieno ja iloinen. Päivän suoritus tuntui heti suurelta elämykseltä. Se kertoo onnistuneesta tapahtumasta, sillä useinhan elämys saattaa täyttyä vasta illan aikana tai seuraavana päivänä, ei välittömästi suorituksen jälkeen.

Pyörille oli tarjolla vartioitu parkkialue, ja suihkun jälkeen saimme ruokaa ja virvokkeita buffasta. Palkintojenjakoa odotellessamme auringossa vierähti tuttujen kanssa jutellessa tunti jos toinenkin aivan huomaamatta. Taisin käydä santsaamassa ruokaa nelisen kertaa – 4 500 kilokalorin energiavaje vaati paikkailua.

Huomionarvoista oli, että juuri kukaan ei puhunut sijoituksista tai loppuajoista, vaan pääpaino oli hyvissä fiiliksissä reitin varrelta. Tunnelma buffetpöydässä oli varsin kansainvälinen, sillä ympäriltä kuului enemmän englantia kuin suomea. Kerroin kiinnostuneille suomalaisesta saunakulttuurista ja avantouinnista.

Palkintojenjako Lahden vierasvenesatamassa hienoine puitteineen kruunasi illan. Osa väestä jäi vielä iltajuhliin, mutta me suuntasimme kotiin lepäämään.

Olen osallistunut yli 400 pyöräilykoitokseen vuosien varrella. FNLD GRVL ylsi parhaimmistoon. Mielestäni tapahtuma oli aivan mahtava juttu suomalaiselle pyöräily- ja pyöräilytapahtumakulttuurille. Toivottavasti FNLD GRVL saa jatkoa ja lisää osallistujia erityisesti ulkomailta, mutta myös Suomesta.