Pekka Sorjosen 20 ja 1 seikkailu-urheilun vuotta

Oli vuosi 1999, kun huomasin Helsingin Sanomissa aukeaman kokoisen jutun seikkailu-urheilusta.

Kaksi suomalaista joukkuetta kilpaili Argentiinan Patagoniassa. Eco-Challenge-kilpailussa joukkueet etenivät non-stop-tyylisesti useita vuorokausia. Kilpailuaika ei pysähtynyt esimerkiksi lepoa varten. Periaatteessa joukkue voi liikkua laatimallaan aikataululla 24 tuntia vuorokaudessa.

Kilpailu oli noin 500 kilometrin mittainen. Mitä pidemmälle luin artikkelia, sitä innostuneemmaksi muutuin. Leikkasin sen talteen ja laitoin yöpöydälleni. Halusin muistuttaa itseäni joka ilta unelmastani kilpailla joku päivä tuollaisessa seikkailussa.

Ajattelin, ettei koskimelonta ole minua varten. Tunsin vahvaa riittämättömyyden tunnetta.

Luin innokkaasti kaikkea seikkailu-urheiluun liittyvää uutisointia. Tutkin kilpailujen sivustoja, ja osallistujille asetetut vaatimukset tuntuivat minusta aluksi mahdottomilta. Esimerkiksi lajiin kuuluvat kiipeilytehtävät pelottivat – samoin kuin virtaavassa joessa melominen. Ajattelin, ettei koskimelonta ole minua varten. Tunsin vahvaa riittämättömyyden tunnetta.

Ihmettelin suuresti, kuinka kilpailijat jaksavat edetä satoja kilometrejä vain lyhyitä pätkiä nukkumalla. Hämmästelin, kuinka he eivät sortuneet rasitusvammojen tuottamiin vaikeuksiin ja sietävät pitkän suorituksen tuottamaa kipua. Miten he saavat riittävästi energiaa ja nestettä, mitä he ylipäätään nauttivat suorittaessaan kisaa? Kuinka he vain jaksavat ja jaksavat?