Suunnistus on monelle lähes syntisen hauska harrastus. Kalle Rantala pohtii kolumnissaan, miksi kuntorastimaksuihin lisätty Suunnistusliiton osuus herätti keskustelua, ja miksi harrastajien pieni maksu voi olla perusteltu tapa rahoittaa lajin yhteisiä rakenteita.
Lauri ”Tahko” Pihkala pohti aikoinaan: ”On ihme, ettei suunnistusta lueta synniksi, koska se on niin hauskaa.”
Huomio osuu yhä lipulle. Rastijahdin riemu on erikoista laatua: hikistä keskittymistä, eksymisen uhkaa ja lapsenomaista iloa. Se on mieltä virkistävä olotila, jonka jokainen metsässä rypenyt tunnistaa, vaikkei sitä osaisi sanoin täysin tavoittaa.
Sanoilla on merkitystä. Ne jäsentävät maailmaa yhteisesti ymmärrettäväksi. 1800-luvun lopulla etsittiin suomennoksia ruotsin idrott- ja sport-käsitteille. Jälkimmäistä pidettiin kevyempänä – peleinä ja hupina. Vastineiksi ehdotettiin muun muassa ”virkeilyä” tai ”kiistoa”.
Idrott kääntyi urheiluksi, josta tuli nopeasti vakava asia. Jopa liian vakava. Kansallinen projekti, jossa ei sopinut liikaa nauraa – ei edes katsomossa. Ei liene sattumaa, että perinteinen kannustushuuto ”hei, hei, hei, Suomi, Suomi, Suomi” kuulostaa enemmän käskyttämiseltä kuin rajattomalta riemulta.
Ensimmäisen maailmansodan alkupyörteissä Venäjän hallinto keksi vuonna 1914 paikata kassavajetta väliaikaisella huviverolla, joka ulotettiin myös Suomeen. Yleisötilaisuuksia verotettiin lopulta vuoteen 1981 asti. Urheilu vapautettiin verosta 1920-luvulla, koska se nähtiin hyödyllisenä, jopa isänmaallisena. Vakavana. Muu huvittelu maksoi yhä aneensa valtiolle.
Eräänlainen huvivero pinkaisi hiljattain esiin puskista, kun suunnistusseurojen parlamentti päätti liittää kuntorastimaksuihin Suunnistusliitolle tilitettävän osuuden. Käytännössä kyse on pienestä, laajalle jaetusta maksusta – monen mielessä kuntosuunnistusverosta.
Talvella sosiaalisessa mediassa hieman kiehui. Nytkö kuntoilijoiden kukkaroista paikataan liiton menoja? Rahoitetaanko huippu-urheilua ja tietojärjestelmiä metsässä viihtyvien kuntoilijoiden kustannuksella? Huutomerkkejä ja KAPITAALEJA riitti!
Järjestöasiakirjoja kohtuullisen runsaasti lukeneena näen asian kuivasti kolmen linssin läpi.
Ensimmäinen on omavaraisuus. Terve laji ja järjestö rahoittaa itse valtaosan toiminnastaan. Valtionapu on tärkeää, mutta riippuvuus on aina riski. Miksi veronmaksajien pitäisi olla olennainen rahoittaja toisten harrastuksen palvelujärjestölle? Harrastajien oma panos tuo itsenäisyyttä ja liikkumavaraa. On erittäin perusteltua, että kilpailijoiden lisäksi myös kuntoilijat osallistuvat seurojen lisäksi järjestön rahoittamiseen.
Toinen on mittakaava. Kuntoilijat muodostavat lajin suuren joukon – ja myös merkittävän hyötyjäkunnan. Kartat, tietojärjestelmät ja koulutetut lajiosaajat eivät synny tyhjästä. Merkittävä osa liiton palveluista kohdistuu lajin ylläpitoon ja kehittämiseen.
Kolmas on valinnat. Strategiat eivät ole kiveen hakattuja. Seurojen enemmistö päättää suunnat, joihin yhteiseen kassaan kerätyt eurot käytetään. Tänään painopiste voi olla huipulla ja tietojärjestelmissä, huomenna harrastamisen olosuhteissa – vaikka uuden sukupolven leimausjärjestelmissä tai dystooppisissa sisäsuunnistushalleissa.
Uudistukset voivat ärsyttää hirvikärpästen tavoin, mutta elinvoima maksaa aina jotain. Ja kun kuntorasteilla on yhä syntisen hauskaa, pieni huvivero on pian poissa mielestä.
Seuraavaan parlamenttiin voitaisiin toki pohtia progressiivista verotusta leimattujen rastien määrän mukaan.
Lue myös:
Kalle Rantalan kolumni: Paras Hara
Teksti kalle rantala
Suunnistaja 1/2026