SÄHKÖMOOTTORI hyrisee väreilevässä heinäkuun helteessä. Makean Chardonnay-rypäleen tuoksuinen tuuli puistelee sotkuisia lettejä ja kurittoman hellemekon helmaa. Jalat eivät ponnistele nimeksikään, kun sähkömummis kipuaa auringon paahtaman Grand cru -rinteen välissä pujottelevaa kärrypolkua.
Ylikuormasta toipuminen on edennyt röyhkeään kliimaksiin kesken parhaimpien kotimaan treenikelien: suoritusvieroitusretriittiin Koillis-Ranskassa, hurmaavalla Champagne-Ardennen alueella.
Punattujen huulien välistä ei kuulu tuttua ähkinää eikä perkeleitä. Kaffebullan ja esanssisen urheilulitkun sijaan maistellaan samppanjaa kera paikallisten herkkujen. Wattien, tuntien ja kilometrien ahminta on vaihtunut masokistishedonistin ihmiskokeeseen nautinnosta ilman edeltävää kärsimystä.
PYÖRÄILYREITTEJÄ EIVÄT SANELE Stravan heatmapit ja erinäiset Col de Kärsimykset, vaan lenkit piirretään kuuluisimpien viinitarhojen ja kauneimpien kylien läpi. QOM:ien metsästys on muuttunut samppanjatalojen kivisten palstamerkkien bongailuksi. Mittareista ja suoritedatasta viis, kun reissun oleellisimmat oppitunnit hiilareihin ja laktaatteihin liittyen vietetään jopa kymmenien kilometrien samppanjakellaristoissa.
Nousumetrien sijaan keräilimme samppanjakellareita.
Pyöräilijän elostelulomalla luostarinousu ei pääty hikisenä raatona pyhää maata halaillen. Hepeneet mintissä ja panamahattu ojossa saavun 274 metriä merenpinnasta sijaitsevalle Saint-Pierre d’Hautvillersin samppanjamestarin haudalle.
Viinitarhojen ympäröimässä ja kellariverkostoja kuhisevassa pikkukylän luostarissa vaikutti 1700-luvulla samppanjan yksi merkittävimmistä kehittäjistä, benediktiinimunkki Dom Pérignon.
PÄIVIINI SAMPPANJAMURMELINA kuuluu kerta toisensa jälkeen luennot samppanjanvalmistusmenetelmästä, Méthode Champenoisesta. Kalkkipitoisen ja kumpuilevan maan hedelmät, valkoinen Chardonnay, punaiset Pinot Noir ja Pinot Meunier poimitaan käsin ja puristetaan kuuden tunnin kuluessa mehuksi.
Muutaman kuukauden tankkikypsyttelyn jälkeen hiivan ja sokerin leikistä syntyneet kuplattomat viinit yhdistellään kellarimestarien toimesta täydellisiksi sekoituksiksi, vakiosamppanjaksi, vuosikertayksilöiksi tai parhaimpien satovuosien prestige-samppanjoiksi. Tuotos suodatetaan ja pullotetaan tiiviisti sokerin ja hiivan kera toista käymistä varten, jolloin viiniin sitoutuva hiilidioksidi luo samppanjalle ominaiset, hienot kuplat. Voilà!
Viidenteen samppanjakellariin ja viidenteen käymisluentoon hirveällä raivolla ja hiessä rajoitinta vastaan polkiessa alkaa jo naurattaa. Kun osaan jo ulkoa hämärän kellarin taskulamppuleikit ja vuorosanat siitä, kuinka se hiivasakka lopulta vähintään 15 kuukauden kypsyttelyn jälkeen huljutellaan koneellisesti pullon kaulaan ja vapautetaan, ja kuinka monta prosenttia sokeria on erittäin kuivassa, kuivassa ja puolikuivassa, tiesin hetkellisesti enemmän samppanjan valmistuksesta kuin vaikkapa kestävyysurheilun rääkkäämän lihaksen maitohappotuotannosta.
Tällöin usein lähes asiallisen keski-ikäisen muijan tirskunta purkautui paineella, kuten samppanjapullosta sakka kaulan jäädyttämisen ja korkin irrotuksen, dégorgementin, jälkeen. Tällöin, vieläpä 12 senttilitran verran samppanjan vaikutuksen alaisena, tajusin olevani viimein niin läpeensä lomalla, niin tarpeeseen tulleella irtiottolomalla kaikesta suorittamisesta, kuten en vuosiin ole malttanut olla!
Lue myös:
Sanna Cederqvistin kolumni: Levon sietämätön keveys
Kolumni Sanna Cederqvist KUVA VILLE KASKIVIRTA