HEI SINÄ, KESKI-IKÄINEN itsetuhoase. Kaikkivoipako luulet olevasi? Suoritat elämäsi triplakerrosburgeria kuten 26-vuotiaana Lapin kongressimatkalla, kun jaksoit aamulla luennoille, iltapäivällä 30 kilometrin hiihtolenkille ja bailabailaa aamuyöhön, 6 päivää putkeen?
Olet muka niin tietoinen ja hereillä mittareinesi ja datakäppyröinesi. Hyvinvointirannekkeesi on jo tottunut kymmenen iskua nopeampaan leposykkeeseesi, madaltuneeseen sykevälivaihteluusi ja ala-arvoisiin yöuniisi. Huojentuneena se taputtaa olallesi aamuisin, kun ylipäätään heräät ja olet elossa. Hektisen työpäivän matalasykkeisen hetken tietokoneella se tuomitsee päiväuniksi.
Litkit työpäivän aikana litran kalorittomia energiajuomia loiventaaksesi iltapäivän totaalikooman. Siitä huolimatta uuvahtaneen ahterisi kustannuspaikalta poistamiseen tarvitaan 200 milligramman kofeiinishotti. Nälkäkuoleman partaalla kotiin saavuttuasi ahdat mahaasi tainnuttavan annoksen hiilareita, ja viivyttelet sohvan pohjassa mulkoillen kippurasarvista kiduttajaasi. Lepopäiväsi on 24 tunnin päivystysvuoro ihmiskorjaamolla.
VIISASTELIN TÄLLÄ PALSTALLA pari vuotta sitten risteyksiin ajoissa jarruttamisesta ja kokonaiskuorman hallitsemisesta. Vauhtia vaimentavat liikkeet taisivat jäädä osaltani vain uhmakkaaksi jarrulevyjen ulvottamiseksi tiukoissa elämän serpentiineissä, ulosajot täpärästi väistellen. Omat viisaat sanani jäivät sisäistämättä soimaan paksuun kallooni.
Viime numeron henkilökuva ystävästäni Iina Lumiahosta osui ja upposi. Menestynyt triathlonisti, päivystystyötä tekevä kollega ja sanavalmiin taaperon äiti perustaa treenifilosofiansa hauskuuteen ja opportunismiin sekä oman kehon tuntemiseen ja balanssiin. Opiskeluaikojen kokemus kuormitusövereistä ja montusta viisastutti elämäntapaurheilijan kerrasta. Suorittaminen loppui, ja ilo alkoi.
Häpeänsekainen itsetietoisuuden hyökyaalto pyyhkäisi laput silmiltäni. Leikkimielisen harrastuksen mutilointi masokistisen pohjoispohjalaisen ammattikärsijän versioksi Danten helvetistä oli retrospektiivisesti tarkasteltuna tragedian mestariteos.
Se oli itsepetoksen höystämä nuorallatanssi kerran sairastetun burn outin uusiutumista väistellen. Selvien alipalautumisen ja ylikuorman merkkien silottelua ja oireilun ontuvaa selittelyä se oli.
Hauskuus vaihtui puskemiseen ja suorittamiseen.
YLIKUORMITUS OLI VIRITTÄNYT elimistön epätoivoiseen taisteluun. Ilman riittävää unta ja kunnollisia lepopäiviä ei ollut palautumista eikä sen myötä kehittymistä. Kroppa alkoi kerätä hädissään vararavintoa. Tästä säikähtäneenä kiristettiin nyöriä ja lisättiin treenivolyymiä.
Hauskuus oli loppunut ajat sitten. Vuosia sitten. Jäljellä oli pelkkä puskeminen ja suorittaminen, ja kun treenit eivät enää menneet läpi, ei ollut enää sitäkään. Hei minä, keski-ikäinen itsetuhoase. En oppinut kerrasta, en kahdestakaan, mutta parempi nyt kuin ei ollenkaan. Tiedän, että en ollut huono, riittämätön tai laiska. En kuunnellut kehoani. Kehoni ei ollut temppelini. Olin taas varoittava esimerkki.
Runoilija Saima Harmajaa sovittaen lopetan: ”Ihanat sileät renkaat liukuvat asfaltilla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa levykiekko. Tuulen hyväilystä lihas on väsynyt. Tulisit lepo hiljaa, tulisit juuri nyt.”
Lue myös:
Iina Lumiaho – fiilistä vaalien
SANNA CEDERQVIST RULLAA KESÄÄN ILMAN SUORITUSPAINEITA. KUVA VILLE KASKIVIRTA
Pyöräily+Triathlon 2/2023