MENESTYVÄSTÄ KESTÄVYYSURHEILIJASTA tulee monelle mieleen armoton harjoittelija, joka tekee uuvuttavan pitkiä harjoituksia tai intervalleja, joissa veren maku suussa lisääntyy veto vedolta. Mitä väsyneempänä urheilija palaa harjoituksestaan, sitä enemmän kello tykkää. Ei kipuu, ei hyötyy, sanotaan.
Valmentajaa puolestaan voidaan ajatella piiskurina, jonka tehtävänä on kaivaa urheilijasta viimeisetkin mehut irti. Joku voi jopa ajatella tarvitsevansa valmentajaa, jotta pääsisi pois mukavuusalueeltaan. Mutta miksi? Täytyykö harjoittelun todella tuntua pahalta?
USKOKAA TAI ÄLKÄÄ, suurin osa kehittävästä harjoittelusta tuntuu helpolta ja mukavalta. Välillä totta kai mennään kovempaa, mutta selviytymistaistelua tarvitaan hyvin harvoin. Jopa maksimaalisen hapenottokyvyn tiedetään kehittyvän parhaiten silloin, kun jäljelle jää vielä yksi vaihde, jonka voi jättää kilpailuja varten. Maksimikestävyysharjoitus ei siis tarkoitakaan maksimaalista harjoitusta. Hengästyminen on suotavaa, mutta happoja vastaan ei useinkaan tarvitse taistella.
Monet menestyvät kestävyysurheilijat korostavat harjoittelun jatkuvuutta kehittymisensä mahdollistajana. Äärimmäisten kovien harjoitusten tai harjoitusviikkojen sijaan harjoitusvaikutukset ovat parhaimmillaan silloin, kun sopivaa harjoittelua kyetään jatkamaan viikosta viikkoon ja kuukausi toisensa jälkeen. Rajojen ylittäminen johtaa yleensä sairastumiseen, loukkaantumiseen tai pitkittyneeseen suorituskyvyn laskuun.
Kestävyyskunnon harjoittamisen on tunnuttava helpolta.
Se mikä on sopivasti, riippuu pitkälti aiemmasta tekemisestä. Harjoittelun vauhteja ja määriä voidaan nostaa vain maltillisin askelin. Jos kunto tai harjoitusmotivaatio alkaa harjoittelun koventumisen myötä laskea, on raja luultavasti ylitetty. Joskus saa tietysti väsyttää, mutta yleensä silloin on hyvä hetki höllentää kaasujalkaa.
KESTÄVYYSKUNNON kehittäminen ei tarkoita itsensä kiusaamista. Jos harjoitellessa tuntuu useammin pahalta kuin hyvältä, on joku pielessä. Peruskunto on kestävyyskunnon pohja, jonka päälle kaikki rakentuu. Ja sen harjoittamisen on tunnuttava helpolta. Kun pääosa harjoittelusta on riittävän rauhallista, ovat tehoharjoittelupäivät kuin herkkupäiviä, jolloin on lupa nautiskella vauhdista.
Juhlapäiviä ovat kuitenkin itse kilpailut. Yleisön kannustaessa ja kilpakumppanien kirittäessä pahanolontunne on helppo unohtaa. Jossain vaiheessa kilpailua se kuitenkin ottaa vallan. Taistelu kuitenkin palkitaan, koska itsensä voittamisen tunnetta ei voita mikään. Siitä tunteesta kannattaa nauttia, samoin kilpailua seuraavasta palauttelusta, jonka on kovalla työllään ansainnut.
Omaa kehoaan kannattaa siis kuunnella. Harjoittelu on yleensä kehittävimmillään juuri silloin, kun osaat nautiskella niin kevyestä liikunnasta, vauhdin huumasta, kilpailutapahtumien tunnelmasta kuin harjoittelun jälkeisistä lepohetkistäkin.
Itseään on vaikeaa voittaa ilman kipua, mutta mitä kestävyyskunnon ja hyvinvoinnin edistämiseen tulee: ei kipuu, silti hyötyy.
Kolumni Oona Kettunen Kuva Heidi Lehikoinen