POLITIIKAN MIELIKUVAT koostuvat tiedon, tunteen ja intressien keitoksesta. Mielikuvilla pyritään hallitsemaan politiikan suuntaa ja äänensävyjä. Kysymys on siitä, millä tarinoilla politiikka kehystetään ja kenen mielikuvat ”voittavat”.
Liikuntapolitiikan mielikuvat ovat koostuneet jo pitkään media- ja asiantuntijapuheenvuoroja kuunnellessa lähinnä surkeudesta ja epäonnistumisesta. Kuolemakin kolkuttaa ovella – kiitos runsaan istumisen.
KRIISIMIELIKUVILLA halutaan ymmärrettävästi herättää yksittäisiä kansalaisia, liikunta-alan toimijoita ja poliittisia päättäjiä pohtimaan vakavammin liikunnan ja urheilun rahoitusta, yhteiskunnallista asemaa ja toimenpiteiden vaikuttavuutta. Uhkatarinoiden myös toivottaneen tuovan uskottavuutta lisärahoituksen anomiseen.
Entäpä, jos liikuntapolitiikan mielikuvat muodostuisivatkin toiveikkuudesta, oikean suuntaisesta kehityksestä ja näitä havaintoja tukevista tutkimustuloksista? Tähänkin meillä olisi Suomessa mahdollisuus.
Myönteinen kehitys ei nouse otsikoihin.
Viimeisen vuoden aikana on julkaistu useita myönteisiä tuloksia liikunnan ja urheilun eri ilmiöistä. Esimerkiksi Kouluterveyskyselyn vuoden 2023 tulokset osoittivat, että vähintään tunnin päivässä liikkuvien lasten ja nuorten osuus kasvoi kaikissa ikäryhmissä. Valtakunnallisten 5. ja 8. luokkien oppilaiden fyysistä kuntoa testaavien Move!-mittausten tulokset ovat myös parantuneet.
THL:n uusimman Terve Suomi -tutkimuksen mukaan erityisesti 20–64-vuotiaiden miesten tilanne näyttää paremmalta kuin aiemmin: tällä hetkellä heistä 47 prosenttia liikkuu terveysliikuntasuositusten mukaisesti, kun vastaava luku vuonna 2020 oli 42 prosenttia.
Eikä tässä vielä kaikki. Kunnat tekevät entistä aktiivisemmin töitä esimerkiksi pyöräilyn edistämiseksi. Isot kaupungit ovat olleet aktiivisia jo pitkään, nyt keskisuuret kaupungit kurovat eroja kiinni ja yhä useampi haluaa edistää pyöräilyn mahdollisuuksia eri tavoin.
JOHTAMISEN ja erityisesti tasa-arvon näkökulmasta olisi myös aihetta iloon: reilusti yli sadan valtakunnallisen ja alueellisen liikuntajärjestöjen hallitusten jäsenistä naisten osuus on jo 37 prosenttia. Luku on suurimmillaan sitten 1990-luvun. Pitkään paikallaan polkenut tasa-arvokehitys on ottanut isoja harppauksia viime vuosien aikana.
Näistä mikään ei ole aiheuttanut suuria ilon tunteita liikuntaväessä tai noussut samalla volyymilla otsikoihin kuin negatiiviset uutiset. Myönteinen kehitys väestön liikuntatottumuksissakin uutisoidaan vajeena ja vähäisyytenä sekä mediassa että liikuntaväen keskuudessa. Hyvä uutinen ei ole uutinen eikä myönteistä kehitystä osata nähdä oikean suuntaisena liikuntapolitiikkana, jota kannattaa jatkaa.
Oleellisinta olisikin vaihtaa liikuntapolitiikan mielikuvat ja kehystarinat mustasta valkoisen puolelle. Hyvät uutiset saattaisivat lisätä uskoa omaan tekemiseen paremmin kuin kurjuudessa piehtaroiminen ja vakuuttaa myös rahoittajat toimenpiteiden taakse.
Tavoitteiden – myös liikuntapolitiikan – saavuttamisessa oleellista on aina oikea suunta, ei vauhti.
Lue myös:
Kati Lehtosen kolumni: Voisikohan urheilu vielä uskoa urheiluun
Kolumni Kati Lehtonen
Juoksija 5/2024