SEURAAMME oli hankittu Polarin sykemittari. Luultavimmin elimme tuolloin 1980-luvun loppua tai 1990-luvun alkua. Aikalaiset muistavat, että kello ei ollut siro, mutta mittari oli jo varsin kehittynyt ja toimiva. Idean langattomasta, urheilukäyttöön sopivasta sykkeen mittaamiseen soveltuvasta laitteesta oli oululaisen professori Seppo Säynäjäkankaan.
Hiihtovalmennuksessa mukana olevat nuoret saivat kukin käyttää mittaria viikon ajan. Tavoitteena oli, että leirillä tasotesteissä mitattujen kynnysarvojen mukaista harjoittelua sai tehdä omatoimisesti mittarin avustuksella ja samalla opettaa ”lihasmuistia” sopivaan vauhtiin. Pikkuhiljaa mittarien käyttö laajeni ja muutaman vuoden kuluttua ne olivat oleellinen osa harjoittelua.
1990-luvun lopussa teimme aamuisin maajoukkueleireillä ortostaattisia testejä. Ensin mitattiin leposyke makuulla, sen jälkeen välittömästi seisomaan nousun jälkeen ja kolmannen kerran noin minuutin kuluttua. Tulokset kirjasimme kynällä millimetripaperille. Jos syke jäi korkealle seistessä, eikä palannut lähemmäs maaten mitattua leposykettä, oli syytä huoleen. Ortostaattisen kokeen avulla saatu sykereaktio auttoi arvioimaan rasitustilaa.
TÄNÄ PÄIVÄNÄ MITTARIT ja erilaiset ranteessa olevat kilkuttimet eivät ole urheilijoiden yksinoikeus. Ehkä jopa päinvastoin. Unen määrää ja laatua voi seurata ranteesta, kuten myös millimetripaperille kirjattuja sykevälivaihteluja ja oletettua rasitustilaa. Hyvinvoinnin ympärille kiedottu mittaamisbisnes on yksi näkyvimpiä esimerkkejä siitä, mitä kilpa- ja huippu-urheilu on yhteiskunnan käyttöön tuottanut.
Mittaamisen lisäksi valmentautuminen on hyvä esimerkki huippu-urheilun yhteiskunnallisesta siirtovaikutuksesta. Verkkovalmennukset, yksilölliset ohjaukset ja treenaaminen ovat osalle kuntoilijoista verraten luonnollinen tapa toteuttaa itseään. Oma lukunsa on johtamisvalmennus, jossa esimerkiksi coachingin ja valmentavan johtamisen avulla kehitetään organisaatioiden ja työntekijöiden suorituskykyä.
Urheilu on parhaimmillaankin vain leikkiä ja osa elämää.
URHEILUUN SISÄÄNRAKENNETTU ajatus suorituskyvyn parantamisesta, tavoitteellisuudesta ja mittaamisesta näyttääkin tällä hetkellä olevan trendikkäämpää urheilun ulkopuolella kuin urheilussa itsessään. Näin on erityisesti silloin, kun katse kääntyy urheiluseurojen toimintaan tai nuorisourheiluun. Kilpailusta ja suorittamisesta on tehty ajoittain jopa kirosana, joka heikentää liikuntainnostusta tai vähentää motivaatiota osallistua seuratoimintaan.
Totta on, että monentasoista toimintaa tarvitaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että suomalaisessa urheilussa ei uskota tällä hetkellä urheiluun, vaan pikemminkin matalaan kynnykseen, vähän liikkuvien liikuttamiseen ja istumisen vähentämiseen. Yritysjohtajien suorituskyvyn parantaminen on hyväksyttävää, mutta urheilussa on syytä olla ymmärtäväinen, ottaa iisisti ja pohtia kannattaako sittenkään ”uhrata elämäänsä urheilulle”.
Toiveeni vuodelle 2024 onkin, että kykenemme sanomaan ääneen nykyistä paremmin sen, että urheiluun kuuluu kilpailu ja tavoitteet – voittaminen, häviäminen, ennätys, jännitys, jumi, revähdys, väsymys ja moni muu elämää rikastuttava asia. Urheilu on parhaimmillaankin vain leikkiä ja osa elämää. Ja ”ken ei sitä leiki, ei leiki”, totesi aikoinaan jo valmentajalegenda Kalevi ”Kallu” Tuominenkin.
Kolumni Kati Lehtonen
Juoksija 1/2024