OSALLISTUIN sekä tutkijan että yksityishenkilön roolissa syksyllä 2024 käytyyn julkiseen huippu-urheilukeskusteluun. Suomen olympiakomitean toiminta Pariisin 2024 olympiakisojen jälkeen antoi kosolti mahdollisuuksia sekä tietoperustaisimmille analyyseille että mediaan nostetuille kohuotsikoille. Vellovan keskustelun ydinasia oli kuitenkin selkeä: Pariisin mitalittomuus ei ollut kenellekään yllätys. Sitä oli jopa odoteltu – kaikki nämä vuodet.
Havainto saa ainakin minun otsalleni nousemaan yhä edelleen kylmän hien. Jos huippu-urheiluväen oma näkymä menestysmahdollisuuksista ei ole ollut tuota parempi, mitä varten meillä on käytetty kasvavissa määrin resursseja huippu-urheiluun ja miksei ole aktiivisemmin tartuttu ratkaisuehdotuksiin tilanteen korjaamiseksi?
TÄSSÄ TILANTEESSA tiedän monien ajattelevan, että ”eiväthän kesäolympialaiset nyt niin tärkeät ole” tai että ”kyllähän Suomi pärjää Euroopassa ihan hyvin” tai ”meillehän tuli pistesijoja ihan kivasti”. Joku ennättää myös toteamaan, että ”meillä lapset ovat joukkuelajeissa ja niissä on vaikeampi saavuttaa aikuisiällä globaalia menestystä”. Ei käy kiistäminen, että nämä kaikki ovat relevantteja havaintoja.
Mitaleitta jäämisen juurisyyt eivät kiinnosta.
Huippu-urheilumenestys mitataan kuitenkin kansainvälisillä kentillä. Kansainvälinen taso määrittää myös sen, milloin suomalainen urheilija on kansainvälisen tason huippu-urheilija. Yhtä lailla huippu-urheiluun liittyvä vaatimustaso määrittyy kansainvälisen tason mukaan. Meillä ei Suomessa voi olla omaa määrittelyä sille, mikä on kansainvälistä huippu-urheilua. Toin tämän esiin 2,5 vuotta sitten julkaistussa huippu-urheilun ulkoisessa arvioinnissa, jonka urheiluväki hautasi hiljaisuuden vallitessa.
LOKAKUUN 24. päivä 2024 julkaisimme yhdessä Valentin Konosen, Sami Itanin, Anu Niemisen, Karl-Erik Michelsenin ja Jarmo Mäkelän kanssa avoimen kirjeen ”Suomalaisen huippu-urheilun nollapiste”. Ilmaisimme huolemme muun muassa suomalaisen huippu-urheilun tasosta, toimintatavoista, kehityssuunnasta, urheilijan asemasta, valtarakenteista ja puutteellisesta reagoinnista menestymättömyyteen.
Taustalla oli vilpitön huolemme nykytilasta ja siihen johtaneista syistä. Ehdotimme itsenäistä huippu-urheiluorganisaatiota, joka keskittyisi yksilö- ja joukkuelajien eliittiurheilijoihin ja potentiaalisiin nuoriin. Ajatuksemme oli ja on yhä, että Suomesta puuttuu toimintamalli tehdä parhaista urheilijoistamme erinomaisia.
Vastaanotto oli tietysti vaihtelevaa – myönteistä ja kielteistä. Missään vaiheessa urheiluväki ei kuitenkaan laajasti alkanut pohtia menestymättömyyden juurisyitä, kokonaiskuvaa, halua voittaa ja vaatimustasoa. Tilastotkin olivat väärät, eivätkä kuvanneet oikeasti suomalaisen huippu-urheilun tilaa.
SEN SIJAAN saimme vastata kysymyksiin, kenen asialla olemme, mitä työpaikkoja haluamme itsellemme, kuka meidät on palkannut ja miten olemme kokoontuneet yhteen. Esityksestämme kaiveltiin virheitä ja potentiaalisia sudenkuoppia.
Koin valoisan hetken lukiessani tämän vuoden alussa Nathalie Blomqvistin ratkaisusta siirtyä kansainvälisen välinevalmistajan kestävyysjuoksutiimiin. Urheilijat eivät tule jatkossakaan odottelemaan suomalaisen huippu-urheilujärjestelmän kehittymistä. Lopputuloksen Blomqvistin päätöksestä näemme myöhemmin, mutta ratkaisuja on tehtävä. Huippu-urheilussa jokainen päivä ja harjoitus on tärkeä.
Lue myös:
Kati Lehtosen kolumni: Liikuntapolitiikan mielikuvilla on väliä
Kolumni Kati Lehtonen
Savolainen kestävyysliikkuja, olympiaurheilija,johtava tutkija Jyväskylän ammattikorkeakoulussa.
Juoksija 1/2025