Miksi juuri 42,195 kilometriä? Maratonin pituus syntyi sattumalta — ja silti sen minuuttirajat määrittävät yhä monen juoksijan identiteettiä. Kolumnissa pohditaan, miten haamurajat syntyvät, miksi niihin suhtaudutaan lähes myyttisesti ja mitä tapahtuisi, jos mitta olisi vain vähän toisenlainen.
”Ei minua maraton kiinnosta, se on niin sattumanvarainen matka.” Näin vastasi haastattelussani eräs ulkomaalainen urheilija noin vuosikymmen sitten. Hätkähdin vastausta hivenen, mutta ajatus on jäänyt silloin tällöin pyörimään mieleen.
Maratonin alkuhistoriassa kisamatkana todellakin oli noin 40 kilometriä. Vuoden 1908 Lontoon olympialaisten maratonin reittiä muokattiin sen mukaan, että maali saatiin osumaan kuninkaallisen aition kohdalle. Eli kilpailumatka päätettiin täysin sattumanvaraisen prosessin seurauksena. Lopulta Lontoossa käytetty matka vakiintui viralliseksi maratonin matkaksi vuonna 1921.
Asiaa voi pohtia monelta kantilta. Jos joku muu kaupunki olisi ollut tuolloin olympialaisten kisakaupunkina, mitä olisi tapahtunut? Miten puhuisimme maratonin kahden tunnin haamurajasta (miehet) ja 2.10-rajasta (naiset) nyt, jos matka olisi aikanaan määritelty jollain erilaisella, mutta yhtä sattumanvaraisella tavalla? Jos maraton olisikin vaikka 40,2 km, joka oli Tukholman olympiamaratonin mitta vuonna 1912, olisi jo edesmennyt Kelvin Kiptum tällä hetkellä ME-mies ajalla 1.55.
Moni kuntoilija tavoittelee neljän tunnin rajaa maratonilla ja aktiivisimmat kilpakuntoilijat kolmen tunnin rajaa. Jos maratonin mitta olisikin vaikkapa 40,2 kilometriä, olisi se muuttanut monen tavoitteellisen juoksijan elämää. Haamuraja olisi syntynyt helpommalla, mutta luultavasti haamurajaa pidettäisiin aivan yhtä arvostettavana.
Miika Nousiainen viittasi kirjassaan Ratakierros, että 400 metrin rata on varsin selkeä mittayksikkö. Juoksijan kyvyt selviävät ratakierroksen aikana varsin hyvin. Samoin maili alle neljän minuutin on aika selkeä haamuraja. Ravihevosilla muuten ns. haamumaili on maili alle kahteen minuuttiin.
5 tai 10 kilometrin juoksumatkat ovat mielestäni selkeitä ja loogisia kestävyysjuoksumatkoja. Esimerkiksi kymppi puoleen tuntiin on todellisen kilpajuoksijan mittari ja aika selkeä haamuraja. Keski-ikäiselle kuntoilijalle puolestaan 5 km alle 20 minuuttiin on sopiva tavoite. ”Alle 20 minuutin miehet huomioidaan aina”, kuten eräs tuttu tokaisi 19-alkuisesta suorituksestani. Näissä haamurajoissahan myös vauhti on tasaluku, eli mennään alle 3.00 ja 4.00/km-vauhtia.
Kokemukseni mukaan haamurajoihin, sattumanvaraisiin tai loogisiin, suhtaudutaan juoksijoiden parissa häkellyttävällä ihailevuudella. Etenkin ottaen huomioon miten sattumanvaraisia esimerkiksi em. maratonin haamurajat ovat. Täysin oma lukunsa ovat esimerkiksi täysin sattumanvaraisilla kilpailumatkoilla käytävät polkujuoksut, joiden tasatuntien alituksia pidetään arvossa.
Itse haluaisin keskittyä enemmän siihen, että tavoitellaan oman ajan parantamista. Ja jos joku minuuttiraja joskus alittuu tai ylittyy, oman kehityksen soisi kuitenkin olevan etusijalla. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä maratonin haamurajojen merkitystä, mutta toisinaan ne saavat turhan suuren painoarvon tavoitteen asettelussa. Monet motivoituvat harjoittelemaan juuri haamurajojen alittamisen toivossa, ja siinä ei ole mitään pahaa. Ollaan kuitenkin armollisia, tulos ei aina kerro kaikkea. Säätila, oma päivän vire, erilaiset reitit ja muut ulkoiset tekijät vaikuttavat aina tulokseen.
Alussa mainittu maratonin kyseenalaistaja oli muuten, huvittavaa kyllä, britti. Tarina ei kerro, johtuiko hänen kriittisyytensä siitä, että maratonin mitta oli ropattu kuninkaallisten tähden hänen omassa kotimaassaan.
Teksti PENA REKIRANTA Kuvat ADOBE STOCK