Suomen suunnistuksen suurin unelma oli nousta maailman kärkeen kotikisoissa 2025, kun riveihin palkattiin legendaarinen Thierry Gueorgiou. Todellisuus on kuitenkin osoittanut, ettei yhtä päävalmentajaa seuraamalla synny mitalisadetta – huippusuunnistajaksi kasvu on vuosikymmenten prosessi. Kun suomalaisia tähtiä on historiassa ollut harvassa, katse kääntyy nyt uuteen nimeen: Tuomas Heikkilään.
Suomen suunnistusliitto palkkasi suurin tavoittein suunnistuksen sateentekijäksi Thierry Gueorgioun. Valmentajapalkkauksella oli raju päämäärä – nostaa aikuisten maajoukkue maailman menestyvimmäksi Kuopion kotikisoissa 2025.
Viime vuosien reiteille mahtui monta positiivista hetkeä, mutta lopputulos oli yksiselitteisesti kaukana päämäärästä. Ennakolta oli nähtävissä, että muutamat naisten ja miesten sarjan poikkeusyksilöt Ruotsista, Norjasta ja Sveitsistä olisivat edelleen mukana Kuopiossa. Parhaan maan status olisi, tunnetun hiihtoasiantuntijan sanoin, pomminvarmasti muualla kuin suomalaisilla.
Unelmia ja utopistisia tavoitteita
Unelmia saa tietysti olla.
Muutama vuosi sitten sain tehdä opetusministeriön tilauksesta viimeisimmän suomalaisen huippu-urheilun ulkoisen arvioinnin pienessä tutkijaryhmässä. Analysoin muun muassa lähes kaikkien suomalaisten lajiliittojen strategiat.
Niistä jäi mieleen tavoiteasettelu. Usein tavoitteet olivat ympäripyöreitä, mitäänsanomattomia ja toisinaan niin utopistisia, että ne oli enemmän tarkoitettu innostamaan realistisen prosessinäkymän sijaan. Mallia oli otettu huippu-urheilun muutostyöryhmältä. Ryhmä visioi reilu vuosikymmen sitten Suomesta menestyvimmän Pohjoismaan 2020. Ilmeisesti ilman analyysia, mitä se käytännössä vaatisi.
Yksi päävalmentaja ei mitalisadetta taio edes tanssimalla, vaikka taustalla olisi vahva tahtotila. Thierryn perfektionistinen panostus maailman parhaaseen leiritykseen on ollut hyödyllistä monille urheilijoille ja valmentajille. Vaatimustason asettelu ja ymmärtäminen on tärkeää. Mutta lopulta maajoukkueleirit ovat rajallinen ja uralla myöhään tuleva vaihe.
Huippusuunnistajaksi kasvetaan sukupolvessa
Huippusuunnistajaksi kasvu on sukupolven mittainen kaari erittäin liikunnallisesta lapsuudesta ja poikkeuksellisen urheilullisesta nuoruudesta aina ammattimaiseen menestyvään uraan. Kasvu on täynnä määritteleviä valintahetkiä. Valintoja, joiden seurauksen ymmärtää vasta myöhemmin. Toisinaan liian myöhään.
Periaatteessa huippu-urheilijan resepti on tässä: kun urheiluun huomattavan potentiaalisessa yksilössä syttyy merkityksellinen kiinnostus pitkäjänteiseen harjoitteluun, tarvitaan enää sopiva tuki ympäristöltä ja riittävä palkintokaappi.
Suomessa suunnistuksen supertähtiä on silti syttynyt vähän.
Kuka on seuraava suomalainen tähti?
Kun kurkataan MM-kisojen historiaan, havaitaan, että kolmenkymmenen menestyneimmän suunnistajan joukossa ei ole yhtään suomalaista aktiivisuunnistajaa miehissä eikä naisissa. Vertailumailta heitä löytyy. Naisten sarjassa Suomella on sentään useampi nimi historiatilastossa Minna Kaupin johdolla, mutta miehissä tilanne on tyly. Suomen kautta aikain menestyneimmät miessuunnistajat Jani Lakanen ja Janne Salmi löytyvät sijoilta 30 ja 31.
Sveitsi luo pienemmästä suunnistuskulttuurista enemmän tähtiä. Ruotsi tekee saman laajemmasta. Norja on viimeisiä perheiden kestävyysliikunnan pesäkkeitä Euroopassa. Suomessa pelataan pesäpalloa ja puhelinta.
Erilaisia syitä ja erityisesti tekosyitä maiden ja yksilöiden menestyseroille on helppo listata. Mutta olennaisten tekijöiden erottaminen on huomattavan vaikeaa.
Vai emmekö edelleenkään erota metsää puilta?
Suunnistus on lopulta ensisijaisesti ketterän kestävyysjuoksun laji ja toissijaisesti navigointilaji. Jälkimmäisellä lähinnä retkeilee, jos ensimmäinen ei ole kunnossa. Kun pystyy liikkumaan poikkeuksellisen kovaa ja pitkään, taitopuolen aiheuttamaa draamaa on helpompi hallita.
Suomessa ei ole Minna Kaupin ohella ollut viime vuosikymmeninä yhtään suunnistajaa, joka olisi ollut jatkuvasti fyysisesti ylivertainen. Ennen kuin ehkä nyt.
Tuomas Heikkilä, oletko valmis?