Tokion olympialaisten miesten lentopallofinaali edusti vielä aikaa, jolloin huippu-urheilua saattoi seurata irti maailmanpolitiikasta. Kati Lehtonen pohtii kolumnissaan, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti asetelman pysyvästi ja pakotti urheilumaailman kohtaamaan sen, minkä se on pitkään pyrkinyt kiistämään: urheilu ja politiikka eivät ole erillisiä.
Muistan elävästi, kun seurasin televisiosta Tokiossa pelattua Ranskan ja Venäjän välistä miesten lentopallon olympiafinaalia loppukesällä 2021. Peli oli kutkuttavan jännittävä. Lopulta Ranska vei olympiakultaa viidennen ja viimeisen erän tiukan väännön lopputuloksena. Ottelun seuraamiseen lisämausteen toi Venäjän maajoukkueen suomalainen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo. Minusta oli ja on edelleen hienoa, että Suomen kokoisesta maasta saattoi lähteä maailman huippujen valmentajaksi.
Moraalikysymyksiä
Reilu puoli vuotta tuon pelin jälkeen läntisen urheilumaailman moraalinen kompassi nyrjähti sijoiltaan perinpohjaisesti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 ja täysimittaisen sodan alkaminen muutti paitsi urheiluväen, myös yleisen suhtautumisen itänaapuriimme monin tavoin. Krimin miehitys vuonna 2014 ei saanut vielä aikaan laajamittaista liikehdintää urheiluväessä.
Esimerkiksi jääkiekkoseura Jokerit ehti pelata vuodesta 2014 alkaen KHL:ssä. Irtautuminen liigasta tapahtui keväällä 2022. Ovi kävi myös toiseen suuntaan: venäläiset suljettiin sodan alettua laajamittaisesti ulos kansainvälisestä urheilusta. Se, mikä oli aiemmin ollut mahdollisuus urheilulle ja siinä kehittymiselle, olikin nyt uhka ja edellytti ehdotonta paheksuntaa.
Hyökkäyssota ei ollut ainoa syy. Valtiojohtoisen dopingin käytön perusteella Venäjä oli valtiona suljettuna kansainvälisistä arvokisoista vuosina 2020–2022. Tänä aikana venäläiset urheilijat saivat kilpailla vain neutraalilla statuksella.
Faktoista huolimatta voi pohtia, miten nopeasti paheksuntamme alkoi sodan alettua, ja miksi muualla maailmassa käytävät sodat eivät ole urheiluväelle niin ongelmallisia. Ehkä yksi syy on, että sota toi esiin urheilun poliittisen puolen. Siis sen puolen, jonka urheilu on pyrkinyt kiistämään koko olemassaolonsa ajan.
Ikuisuuskeskustelu politiikasta ja urheilusta
Tällä hetkellä on käynnissä keskustelu siitä, millä ehdoilla venäläisurheilijat voivat palata kansainvälisiin kilpailuihin. Samoin on aktivoitunut ikuisuuskeskustelu siitä, sekoittuvatko urheilu ja politiikka toisiinsa. Jälkimmäisen keskustelun suunta näyttää olevan selkeä: kyllä sekoittuvat – jos kohta ovat koskaan edes olleet erillään.
Tässä yhteydessä heilahtelevat yleisen moraalisen ilmapuntarin lisäksi myös sekä kansallisen että kansainvälisen urheiluväen näkemykset. Jos esimerkiksi olympiakisoja on tavattu mainostaa rauhankyyhkyillä ja epäpoliittisuudella, olisi siinä tapauksessa kaikkien urheilijoiden annettava urheilla huolimatta maansa tilanteesta.
Näin ei kuitenkaan ole, ja urheiluväki joutuu väistämättä syömään ainakin osan omista lupauksistaan ja periaatteistaan. Odottamattomana seurauksena Ukrainan ja Venäjän välisestä sodasta voikin kehkeytyä lopputulema, jossa urheiluväki myöntää ainakin tekojensa tasolla politiikan ja urheilun pyhän liiton olevan totta. Se ei välttämättä olisi huono asia, sillä urheilu on pakotettu ottamaan kantaa maiden välisiin konflikteihin jatkossakin.