Vuosien varrella kestävyysjuoksun maisemat ovat kirkastuneet. Harrastajia on tullut kymmenkertaiset määrät lisää ja tämä on synnyttänyt monia uusia mielenkiintoisia kilpailuja. Tällä hetkellä voidaan sanoa, että kilpailuja on riittävästi, vaikka ne eivät ehkä olekaan jakaantuneet parhaalla tavalla eri vuodenaikojen kesken.
Tällä hetkellä tuntuu kuin suurin puute olisi kestävyysjuoksussamme edelleen kunnollisen maratonkilpailun kohdalla. Sellaisen maratonin, johon kannattaisi keskittyä pitemmänkin aikaa ja jonka läpijuoksemisessa olisi hohtoa. ilmeisesti todella kiinnostavan maratonin syntyminen Suomeen jääkin ikuisesti pelkäksi haaveeksi, koska en ainakaan minä ole pystynyt vuosien miettimisen jälkeenkään löytämään mistän Hangon ja Petsamon väliltä hyvää reittiä.
Lisäksi monet uudet valtatiet maan tiheimmin asutuissa osissa vielä pahentavat tilannetta. Kun viitisen vuotta sitten lenkkeilin Helsingin lähistöllä Haagan suunnalla, niin talvellakin löytyi vielä sopivia pääteitä, joita oli mukava posotella. Nyt niistä tiekiehkuroista ei anää selviä millään. Ja asiat ovat samalla lailla myös Lahden tien suunnalla.
Jos joku pystyy suunnittelemaan Suomeen sellaisen maratonreitin, a) jonka varrelle on mahdollista saada edes jonkun verran katsojia (ei siis missään korvessa kiertelevä), b) joka kulkee suhteellisen tasaista (siis nopeaa), mutta kuitenkin vaihtelevaa ja ympäristöltään mukavaa reittiä, c) eikä ole ihan ratajuoksua (siis lenkiltään liian lyhyt), niin päivällisen saa muita kun tavataan. Myös suojaisuus mahdollisilta tuulilta on reitille plussaa. Tämän ihannemaratonin löytymisen jälkeen sovimme Juoksija-lehden lukijoiden kesken vain jostakin päivämäärästä ja lähdemme kokeilemaan tehtyä ehdotusta.
o o
Valtava autoistuminen on ristiriidassa juoksun tavoitteitten kanssa ja muodostaa kasvavan uhan tulevina vuosina, ellei suunnittelijoita (jotka tuntuvat olevan kaikkein toivottomimpia tyyppejä) pommiteta jatkuvasti jalankulkijoitten kannanotoilla.
Nyt esim. Heisingin lähistöllä on joka puolella nähtävissä erilaisia suunnittelun kukkasia, kun ja ankulkijoitten polut kulkevat yli-moottoriteiden, liikenneristeysten poikki, Rautatietorin linja-autojen suman keskellä puikkelehtien jne. (pystyn luettelemaan loputtomasti aivan käsittämättömiä ratkaisuja minun – tyypillisen jalankäyttäjän – kannalta katsottuna), vain sen vuoksi että suunnittelijat yrittävät panna jostain syystä jalankulkijat kiertämään kaukaisia ali-, ylitai suojateitä pitkin. kun taas autot saavat käyttöönsä lyhimmät reitit.
Kuntoilun kohdalla yhteiskunnan ratkaisuna tähän kysymykseen näyttää olevan lukuisien purupolkujen perustaminen, keräämään kansalaiset keskitettyyn liikunnan harjoittamiseen pois yleisten kulkuväylien vaaro Ita. Purupolut ovatkin tyhjää parempia terapeuttisen liikunnan kannalta, mutta itse en tällaista liikuntaa tarvitse, enkä monesta muustakaan syystä ole koskaan oliut purupolkujen erityinen ystävä.
Mä aina ihannetta vuotan – ja ihannetapauksessa juoksijalla on käytettävissään rauhailisia asfalitoituja ja sorapäällysteisiä teitä kilometritolkulla ilman, että hän koko ajan joutuu törmäämään johonkin rakennustöiden liejuksi saattamaan rapakkoon tat hirvittäviin moottoriteiden raiskioihin. Uudellamaalla mukavia teitä löytyy jostain Aleksis Kiven maisemasta, Kirkkonummen suunnalta tai Porvoon-Sipoon suunnalta, mutta Helsingin lähiympäristö on muuttunut epämääräiseksi, Caracas tai Los Angeles-maiseksi asfalttipainajaiseksi.
Suomessa nämä ovat lähinnä helsinkiläisen, turkulaisen ja ehkä tamperelaisen ongelmia. Jossain Mikkelissä päin pulmat ovat ilmeisesti toiset: ei löydy juoksijoita. Ainakaan en SM-maastojen aikana 35 km:n aamulenkilläni kaupungin eri puolilla törmännyt muihin juoksijoihin kuin Jussi Saarelaan, Manu Piipposeen ja Seppo Matelaan, jotka kaikki olivat vain vierailevia maisemankoristeita. Eikö Mikkelissä ole menijöitä, ovat kaikki siellä olijoita? Sääli jos hieno ympäristö jää ilman juoksijoita.
Kun katselee kuntoilijoiden vilskettä Pirkkolan urheilupuistossa Helsingissä, niin tuntuu kuin täällä hiilimonoksidin maassa ihmiset olisivat havahtumassa tajuamaan luonnon todellisen arvon paremmin kuin maaseudulla. Nyt kun olen taas hesalainen, niin kateeksi käyvät yksistään Keski-Uudenmaan lenkkeilijöiden maisemat, joistakin Järvi-Suomen ihmeellisyyksistä puhumattakaan. – TP.
Julkaistu alunperin Juoksija-lehdessä 9/1973. Juoksijan 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaisemme Arkiston helmiä -sarjan vanhoja artikkeleita.