Helsingin olympialaiset muistetaan Emil Zatopekin kisoina. Julkaisemme arkistonhelmenä Yrjö Lapinlinnan muistelon olympialaisista ja Zatopekista Juoksija-lehdestä 7/1982:
Huonosti muistava penkkiurheilijakin muistaa vaikka aikaa on kulunut 30 vuotta, että Emil Zatopek oli herra ja ylhäisyys, sankarien sankari vailla vertaa, Helsingin olympiakisojen yleisurheilumittelöissä 1952.
Zatopek ei yllättänyt, Zatopek mykisti. Jo 10 000 ja 5000 metrin kulta, tässä järjestyksessä, olivat ansainneet huumaavan kunniakierroksensa. Kylmin, itsekkäinkin ateisti suli tunnustukseen: Siinä on juoksija Jumalan armosta!
ZATOPEKIN URAN ENSIMMÄINEN MARATONJUOKSU oli samaa juhlaa, alusta loppuun. Zatopek osoitti tuossa kilvassaan, ettei hän ollut vain fyysisesti huippuvireessä, vaan ennenkaikkea hän hallitsi suuren mestarin lailla myös maratonjuoksun taktiset kuviot.
Vaikka esimerkiksi ensimmäinen 10 000 metriä oli hänelle varmasti tuskallisen hidas, 32.12, hän tyytyi kuulolle ja tarkkaili vain, miten kokeneemmat, varsinaiset maratonjuoksijat, taivaltaan tekivät.
Vasta 25 kilometrin jälkeen, väliaika 1.21.30, Zatopek aloitti oman, murskaavan menonsa. Siinä juoksemisen suoranainen ilo puhkesi mitä kauneimpaan kukkaan. Hän oli hetkittäin, ilman minkäänlaista ylvästelyä kuin kisaileva koulupoika. Naurusuin, jopa lehtimiehiä ja kuvaajia leikkisästi hauskuuttaen, Zatopek riensi vääjäämättä kohti kolmatta kultaansa. Hän oli tuona heinäkuun 27. päivänä 30 vuotta sitten, kuin yli-ihminen.
Maratonjuoksu ei ollut nähnyt sitä ennen, eikä useasti sen jälkeenkään, montaa yhtä leikkisän voittoisaa tyyliniekkaa maanteilleilään. Zatopek hymyili kilpaa loistavan auringon kanssa. Zatopekin voittotulos 2. 23.03, 2 oli tuolloin uusi, mahtava olympiaennätys (entinen v. 1936 / Kitei Son, Japani 2.29.19,2). Hopealle selvinnyt Argentiinan Reinaldo Gorno hävisi yli 2,5 ja Ruotsin Gustaf Jansson pronssillaan yli 3 minuuttia.
Vaikka Emil Zatopekilla oli takanaan jo 42.195 metriä, ei haltioitunut yleisö vieläkään hellittänyt. Se vaati vaatimalla suuren suosikkinsa uudelleen näkemistä. Ei auttanut “Eemelin” muuta kuin juosta, kaiken kukkuraksi 400 metrin kunniakierros, sekin sujui tyylikkäästi niin kuin vain Emil Zatopekilta!
Jos oli Zatopek omassa kastissaan ylivoimainen, niin sitä tiiviimpi oli rypäle sijoilla 3–6. Tämä nelikko kun mahtui lopulta 35 sekunnin sisälle. Janssonin jälkeen tulivat maaliin Korean Choong Choi, meidän Veikko Karvonen, joka loppukirissä löi Lontoon maratonjuoksun kultamitalimiehen, Argentiinan Delfo Cabreran kuudella sekunnin kymmenyksellä!
Kuuden parhaan joukkoon mahtui siis kaksi Pohjoismaan, kaksi Argentiinan maratoonaria. Kun vielä Erkki Puolakka oli tuossa kaikkien aikojen kisassa kahdeksas, Mikko Hietanen 17, eikä Argentiinan kolmas edustaja Fernandes päässyt koskaan maaliin Helsingissä, voitti Suomi epävirallisessa joukkuekilpailussa “kultaa”.
Maratonjuoksun ylivoimainen ennakkosuosikki oli Iso-Britanian Jim Peters. Mutta Helsinki oli myös Petersin loistavan häilyvän uran yksi murheenkryyneistä. Britti-kuuluisuus keikkui toki aivan kärjessä ja sen tuntumassa reippaasti yli puolen matkan. Muta niin vain taas kävi, että maantienojasta Jim löysi itsensä tälläkin kertaa kun hieman yli 30 kilometriä oli juostu. Ei ollut Tuusulantie Hesingissä 1952 siloitetu kullalla eikä hopeoilla Jim Petersin suonikkaan sitkeiden jalkojen alla. Peters ei koskaan noussut olympiamaratonin palkintopallille…
MUTTA MARATONJUOKSUN JUHLAA jatkui kisojen virallisten tapahtumien loputtuakin. Välittömästi kisojen jälkeen oli vireästi puuhaileva Maratoonarien Kerho kutsunut näet sauna- ja veljestilaisuuteen eri maiden olympia- ja muitakin maratoonareita, entisiä ja nykyisiä.
Kulosaaren Naurissillan kupeessa oli tuolloin Helsingin sos.dem. piirin erinomainen sauna uintimahdollisuuksineen ja siitä ilosta nautittiin! “Sauna gud – maraton – nou” oli päivän teema – edellisen päivän kilpailu painoi vielä monen jäseniä. Väkeä oli paikalla, Zatopekia lukuunottamatta, suurin osa olympia-kermasta. Vanhoista “parroista” mainittakoon Hannes Stena, harvoin hymyillyt, mutta nyt aurinkoisena itse Paavo suuri, maailman mailerihuiput Joe Binks sekä Jules Ladoumeque, jne. Lämmintä oli – saunassa ja sydämissä. Maratoonarien veljeskunta oli taas kerran yhtä. Ja haitari soi!
XV Olympiakisat pidettiin Helsingissä, kuten useimmat muistavat, ajalla 19.7 – 3.8.1952, ja niiden yleisurheilukilpailut taas stadionillamme 20.7. – 27.7.52.
SUURIA YLLÄTYKSIÄ, yleisön suosikkeja ja suoranaisia lemmikkejä nähtiin silloinkin. Kun perhe-Zatopek, Emil ja Dana, vei viemisinään mm. neljä kultaa, niin todellisen äänivallin oli rikkoa Brasilian kolmiloikka-virtuoosi Ferreira da Silva (16.22 ja häikäisevä maailmanennätys). Yleisön riemulla ja huutomyrskyllä ei ollut silloin minkäänlaista rajaa.
Yllätysvoittajina taas, aivan parhaasta päästä, olivat tämän kirjoittajan mielestä pienen Luxemburgin Joseph Barthel 1500 metrillä (3.45,2), Horace Ashenfelter (USA) 3000 metrin esteissä (8.45,4), Jerome Biffle (USA) pituushypyssä (757), sekä niiinikään USA:n keihäsmiesten Youngin (73.78) ja Millerin (72.42) suoranainen tyrmäys kaksoisvoitollaan ennen meidän Toivo Hyytiäistä (71.89). Se olikin muuten ainoa Suomelle herunut mitali Helsingin yleisurheilukisoista 1952.
Eräs, toimitsijan ruskeassa kabardiinipuvussa liikkunut kierroslaskija, muistelee kohdalleen sattunutta tapausta noilta samoilta päiviltä:
1500 metrin loppukilpailussa, jossa sitten peräti kahdeksan miestä alitti entisen olympiaennätyksen, tunnettu kansainvälisen olympiakomitean arvovaltainen jäsen oli sitä mieltä juoksun aikana, että nyt miehiä juoksutettiin kierros liikaa. Matkaa oli silloin tehty 700 metriä: – Miksi, ette kilauttanut kelloa. Nythän alkoi viimeinen kierros! Jyrähti jäsen kierroslaskijallemme.
Epäilevänä, päätään puistellen tämä jäsen seurasi juoksua, mutta tuli sitten Barthellin yllästysvoittoon päättyneen rajun kilvan jälkeen pyytämään kovasti anteeksti: – Erehdyin. Luulin, että kierros oli 500 metriä.
Lue myös:
Helsingin Olympiakisat 1952 – “Yhteisymmärryksen, ritarillisuuden, toveruuden juhla”
Teksti Yrjö Lapinlinna
Juoksija 7/1982
