Koulu jakaa epäilemättä monenlaista tärkeää tietoa ja oppia nuorille ihmisille. Kaikista opetussuunnitelmista on kuitenkin aina puuttunut jotakin erittäin merkittävää, jonka omaksuminen tapahtuu hitaasti ja vaivalloisesti vasta elämän kovassa koulussa. Tällä pikakurssilla tarkoitan kestävyysjuoksua, jonka kautta on mahdollista hankkia monia arvokkaita elämänkokemuksia – ei kuitenkaan kaikkia.
Yksi kouluopetuksen kummallisuuksista piilee siinä, että opetussuunnitelmissa lukkoon lyödyt päämäärät ovat ristiriidassa kasvatusjärjestelmän käytännön toiminnan kanssa. Opetussuunnitelman mukaan koulun tulee esimerkiksi edistää kaikkien ihmisten tasa-arvoa, suvaitsevuutta ja sosiaalista yhteyttä. Käytännössä oppilaat kuitenkin asetetaan todistusten mukaiseen arvojärjestykseen kilpailemaan jatkokoulutuspaikoista. Tämän kilpailun taustalla ei ole mikään systeemivirhe vaan luonnollinen seuraus siitä tosiasiasta, että useat henkilöt pyrkivät samanaikaisesti vain harvoille tarjolla olevaa maalia kohti.
”Kestävyysjuoksun avulla on mahdollista hankkia monia arvokkaita elämänkokemuksia – ei kuitenkaan kaikkia.”
URHEILUSSA tilanne on juuri päinvastainen: sen ihanteena on kilpailu, käytännössä taas kilpailijoiden keskuudessa solidaarisuus ja suvaitsevaisuus ovat arvossaan. Yksi kilpaurheilun tärkeimmistä opetuksista piileekin siinä, että kilpailu on luonnollinen osa elämää. Niin voittaja kuin häviäjäkin voi kunnioittaa kanssakilpailijoitaan ystävinä ja tuntea iloa heidän seurassaan.
Jos perinteinen koulutusjärjestelmä onnistuisi tässä tavoitteessa, humanististen aineiden professorit olisivat mestareita kollegoidensa kunnioittamisessa. He ovat käyneet läpi peruskoulun, lukion, maisterikoulutuksen sekä tutkijanuran, joita kaikkia leimaavat virallisissa määritelmissä solidariteetin, kunnioituksen ja ihmisarvon kaltaiset pehmeät arvot. Kaiken tämän perusteella voisi olettaa professoriksi nimityksen olevan pelkkä pikkujuttu. Käytännössä tilanne on kuitenkin aivan toinen. Samaa virkaa hakeneista tulee usein elinikäisiä vihollisia, eikä häviäjä aina edes pysty jäämään samaan yliopistoon, vaan hakeutuu nuolemaan haavojaan jonnekin muualle.
Kilpailutilanteita jatkuvasti kohtaava urheilija tottuu suhtautumaan niihin elämään kuuluvana osana. Aivan erityisesti näin käy yksilöurheilijoille: joukkueurheilijat ovat päivittäin kanssakäymisessä joukkuetoveriensa kanssa, kun taas omassa rauhassaan harjoittelevan yksilölajin urheilijan on kerta kaikkiaan pakko oppia tekemään tuttavuutta kanssakilpailijoihinsa – myös niihin, joille hän on hävinnyt. Tässä mielessä kestävyysjuoksu onkin yksi parhaista kouluista, joka sekään ei kuitenkaan kykene valistamaan oppimiskyvyttömiä: joukkoon mahtuu aina yksittäisiä juoksijoita, jotka eivät koskaan opi hyväksymään häviämistä. Havaintojeni mukaan näille poikkeustapauksille käy yleensä huonosti elämässä ennemmin tai myöhemmin.
ON VÄÄRÄ LUULO, että huonot häviäjät olisivat keskimääräistä parempia urheilijoita. Päinvastoin, häviötä pelkäävä saattaa välttää riskien ottoa, ja jos ei ota mitään riskejä, on vaikea onnistua. Toinen kestävyysjuoksun tuoma opetus liittyy siihen, ettei urheilussa pohjimmiltaan ole kysymys voittamisesta tai häviämisestä, vaan siitä, voitanko kukaties tänään, huomenna tai vasta joskus myöhemmin. Parhaassa tapauksessa palkintona on mitali, huonoimmassa tapauksessa paluu kotiin tapahtuu yhtä tyhjin käsin kuin kilpailuun tulokin. Toisin sanoen: yrittäminen ei maksa mitään. Tämä opetus pätee monilla elämän aloilla, ei kuitenkaan kaikilla. Opintopaikkaa, työtä tai stipendiä hakevalla henkilöllä on pelkkää voitettavaa, ei hävittävää. Kuitenkin on myös toimintoja – kuten vedonlyönti tai liiketoimet – joissa yrittäminen todellakin maksaa, ja häviämisen riskit saattavat olla erittäin suuret.
Myös tässä jälkimmäisessä tapauksessa on vastoinkäymisten käsittelykyky hyödyllistä. Silloin kun henkilö pystyy arvioimaan tappionsa kylmästi ja kirkkaasti, suuriksi henkilökohtaisiksi onnettomuuksiksi niitä paisuttelematta, hän parantaa mahdollisuuksiaan järkevien päätösten tekemiseen.
Niin yksinkertaiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, tappioiden käsittelytaidon oppiminen vaatii useimmiten kuitenkin useiden vuosien kilpailemisen huipputasolla. Lähestulkoon jokainen oppii loppujen lopuksi tämän totuuden: kaikkein lahjakkainkin joutuu yhä uudelleen myöntämään muiden olleen juuri sinä päivänä häntä parempia. Tuloslajin yksilöurheilija ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään, sillä häviöt eivät johdu joukkuekumppanien heikosta esityksestä tai tuomarivirheestä. Tässä äärimmäisen tehokkaan pedagogiikan kovassa koulussa lähes kaikki onnistuvat suorittamaan loppututkinnon.
Kaikki kestävyysjuoksijat oppivat häviämään, kun taas voittamisen oppiminen on suotu hyvin harvoille. Koska useimmat juoksijat eivät koskaan voita mitään merkittävää kilpailua, he eivät myöskään koskaan saa tietää, miltä se tuntuu. Voidaan kuitenkin pohtia, oppiiko voittamisesta lopultakaan kovin paljon. Voitot tuskin tuovat sinänsä mukanaan mitään erityisiä opetuksia – päivänvastoin on olemassa riski, että voittaminen tekee aavistuksen verran tyhmemmäksi. Kaiken sujuessa hyvin ei ole oikeastaan mitään aihetta jälkipeliin, kun taas vastoinkäymiset pakottavat sitäkin selvemmin analysointiin ja uudelleen arviointiin.
VOITOT TUOVAT OPPIA useimmiten epäsuorasti: voittajaksi ei yleensä tulla ilman edeltävää pitkää tappiosarjaa, joka epäilemättä opettaa paljon. Voitot tarjoavat toisaalta myös mahdollisuuden tarkkailla yhteiskuntaa uusista näkökulmista. Julkisuuden valokeilaan joutunut yksilö saa esimerkiksi lähdekritiikistä käytännön tuntemusta, joka laadullisesti ylittää kaiken hänen teoreettisesti oppimansa. Juuri minulle – koska oma työni koostuu tekstien lukemisesta ja kirjoittamisesta – on ollut hyvinkin hyödyllistä havaita, kuinka vaikeaa kirjoittajalle on saada kaikki faktat kohdalleen myös silloin kun hänen tarkoitusperänsä ovat olleet myönteiset – mitä ne useimmiten ovatkin, eivät kuitenkaan aina.
KOULUN OPETUSSUUNNITELMIEN ja kestävyysjuoksun maailmankartat eroavat toinen toisistaan dramaattisesti. Koulun maailmankuva on vahvasti eurooppakeskeinen, mikä harha painottui suomalaisessa koulujärjestelmässä entistäkin voimakkaammin EU:hun liittymisen jälkeen vuonna 1995. Kestävyysjuoksijoiden ammattikunta keskittyy harvinaisella tavalla Afrikkaan, tarkemmin sanottuna Itä-Afrikkaan. Kestävyysjuoksu olikin yksi ensimmäisistä aloista, joissa länsimaat menettivät johtoasemansa kehitysmaille. Vielä 1900-luvulla jälkijunassa olleet maat nousevat kuluvalla vuosisadalla luultavasti muun maailman rinnalle ja ajoittain ohikin monilla eri alueilla, mistä tosiasiasta kolmannen maailman laajojen osien nopea taloudellinen kasvu viimeisten 10 vuoden aikana kertoo selvää kieltä.
Tähän maailmanlaajuiseen mullistukseen ei nykyinen Eurooppa-keskeinen kouluopetuksemme tuo kerta kaikkiaan minkäänlaista valmiutta. Kestävyysjuoksijat sitä vastoin ovat omassa kovassa koulussaan jo oppineet ymmärtämään, ettei entisaikojen johtoasema ole mikään takuu tuleviin menestyksiin todellisessa kansainvälisessä kilpailussa. Monia länsimaalaisia odottaa pitkä ja tuskallinen sopeutuminen siihen tosiasiaan, ettei heidän maailmanjohtajuutensa enää ole itsestään selvyys. Tässä prosessissa Euroopan kestävyysjuoksijat ovat kuitenkin ehtineet jo pitkälle.
Kestävyysjuoksu voi siis toisaalta nopeuttaa monien tärkeiden elämänkokemusten oppimista, mutta toisaalta hidastaa yksilön muiden ominaisuuksien kehitystä. Koska tässä artikkelissa propagoidaan kestävyysjuoksun puolesta, eikä sitä vastaan, yksi esimerkki riittäköön. Pikkulapsina me kaikki olemme täydellisiä egoisteja ilman mitään ymmärtämystä kanssaihmisten tarpeita kohtaan, kunnes matkan varrella useimmat oppivat sen, ettei maailma pyöri vain heidän ympärillään. Tämä vähittäinen kehitysprosessi jatkuu yleensä teini-iän loppupuolelle asti. Omistautuminen kestävyysjuoksun kaltaiselle itsekeskeiselle toiminnalle, joka keskittyy oman suorituskyvyn kohottamiseen, saattaa joissakin tapauksissa hidastaa irrottautumista lapsuuden egoismista.
MIKÄÄN KOULU ei pysty opettamaan kaikkea, joten kannattaakin tiedostaa kestävyysjuoksun kurssisuunnitelmassa piilevät aukot ja etsiä täydentäviä kokemuksia muilta elämän alueilta.
Kolumni Janne Holmén Kuva Ari J. Hyytiäinen
Juoksija 2/2010