Hiihtoputkien nousu ja romahdus – miksi sisähiihto ei koskaan lyönyt läpi

Hiihtoputkia ja -halleja haluttiin äänekkäästi, jokunen jopa rakennettiin. Lopulta ylläpito tuli liian kalliiksi, eikä riittävän moni hiihtäjä halunnut niihin. Nyt osa sisähiihtopaikoista ränsistyy tyhjillään ja yksi on muutettu jäähalliksi.

Jokaisella aikakaudella on hittituotteensa, joille ei ole todellista tarvetta. Ne päätyvät ensin kaappien pohjalle ja lopulta roskalavoille. Hyppykeppi, mehulinko ja leipäkone. Hiihtokansan versio tästä ovat hiihtoputket.

Alkukaudella hiihtäjät tutkivat sääennustuksia ja nettilistoja aukeavista laduista. Lumelle pitäisi päästä ja pian. Siitä voisi maksaakin vähän. Tähän tahtoon vastattiin reilut 20 vuotta sitten rehvakkaasti. Suomeen nousi kuusi hiihtoputkea tai hallia ja lisää suunniteltiin.

Todellisuus iski kuitenkin pian näytöille. Osassa sisähiihtohankkeista rakennusbudjetit pettivät, ja toiminnan pyörittäminen oli kalliimpaa kuin toiveikkaissa suunnitelmissa.

Pahinta oli kuitenkin se, että hiihtäjät eivät halunneet putkiin. Huippuhiihtäjät eivät koskaan mieltyneet niihin ja useimmille harrastajille riitti pari kokeilua. Kävijämäärät jäivät kauas tavoitteista. Erityisen hankalaa halleille oli kerätä tuloja hyvälumisina talvina.

Paha isku oli sähkön hinnan nousu Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan. Putkien pyörittäminen muuttui kannattavuudeltaan yhä hankalammaksi. Marraskuun alussa Suomessa oli auki kolme hiihtoputkea tai -hallia, toiset kolme oli kiinni.

Pelkkä omistaminen maksaa

Hiihtoputkien historia on vuorotellen komediaa ja tragediaa.

Helsingin hiihtohallin rakentaminen viivästyi, kun ensin yllättivät palomääräykset ja sitten yritykseltä loppuivat rahat. Sen jälkeen tingittiin eristeistä ja hallin lumen laatu jäi vaisuksi. Lisäksi lumeen kulkeutui kiviainesta risteilyturisteja hallissa vetäneiden valjakoiden koirien tassuissa.

Halli avautui vuonna 2009 ja ajautui konkurssiin sekä sulkeutui jo keväällä 2011. Kaupungin omistamana halli avautui hiihtäjille uudelleen saman vuoden syksynä. Lopulta 2023 kaupunki luopui Kivikon hallin hiihtokäytöstä. Kuluneeksi syksyksi valmistui remontti, joka toi latujen tilalle kolme jääkiekkokaukaloa.

Länsirannikolla hiihtoputkihommat eivät paljon naurata. Taloussanomat kertoi syyskuussa Uuden­kaupungin Vahterusring-hiihtoputken omistajien vaikeasta tilanteesta. He joutuvat rahoittamaan tappiollista putkea yhtiövastikkeilla, koska suurimpia omistajia edustava yhtiön hallitus ei päästä putkea hallittuun konkurssiin.

Säilölumi ja rullasukset voittivat hiihtoputket.

Yksi omistajista kertoi jutussa, ettei ole koskaan hiihtänyt putkessa, mutta on maksanut 20 vuoden aikana omistamisestaan yli 30 000 euroa. Toinen kertoi, että ­aikoinaan lahjaksi saatu osake on ajanut hänet taloudelliseen ahdinkoon. Tänä vuonna putken omistamisesta joutuu maksamaan yhtä osaketta kohti 430 euroa.

Tilannetta pahentaa omistajien kokemus yksin jäämisestä ilman riittävää apua. He ovat hakeneet tukea viranomaisilta, mutta avun saanti on ollut lähinnä neuvojen tasolla, eikä konkreettisia ratkaisuja ole löytynyt. Pienomistajat joutuvat edelleen rahoittamaan Vahterusringiä.

Tälle kaudelle Vahterusring aukesi lokakuun kolmannella viikolla. Tilannetta läheltä seuraavat veikkaavat, että ensi kevään jälkeen putkessa ei enää hiihdetä.

Mieluummin rullasuksilla

Viime vuosituhannen lopulla Nokia veti Suomen talouden jyrkkään nousuun. Ajan huumaa edusti Vuokatissa Suomen ensimmäinen hiihtoputki, joka avattiin vuonna 1998. Juhlapuheet ja suuri medianäkyvyys lupailivat korkeaa käyttöastetta ja suomalaisen kilpahiihdon nousua ihmeputken avulla.

Vuokatissa maajoukkuetason hiihtäjiä näkee ympäri vuoden. Hiihtoputkesta heitä on ollut kuitenkin turha etsiä. Valtaosa huipuista on alusta asti vierastanut sitä. Ennen ulkolatujen aukeamista he hiihtävät mieluummin ulkona rullasuksilla.

Enää Vuokatin putki ei ole auki, koska sähkön hinnan nousu on tehnyt sen ylläpidosta liian kallista, eikä käyttäjiä ole ollut riittävästi, jotta toiminta olisi kannattavaa.

Samoihin aikoihin Helsingin hiihtohallin kanssa suljettiin satakuntalaisessa metsässä kiemurteleva Jämin hiihtoputki. On lähes varmaa, että sitä ei tulla koskaan avaamaan.

Keskukset tekevät säilölumet talvella sellaisilla pakkasilla, joilla lunta syntyy tehokkaimmin.

Vain kahden suomalaisen hiihtoputken tai hallin toiminta vaikuttaa kantavan. Leppävirralla hotellin yhteydessä pääsee suksille maan alle rakennetussa hiihtohallissa. Sen tärkein käyttö on kuitenkin turisteja vetävä jääveistospuisto, jonka patsaiden välissä latu kiertää.

Vahvin omillaan toimiva hiihtoputki on Turun läheisyydessä Paimion hiihtoputki Paippi. Sen osti konkurssipesältä lämpöeristeitä valmistava Finnfoam-yhtiö. Rahoituksen avulla Paippi on saatu pyörimään. Oman firman eristeillä putken lämpöä on pystytty hallitsemaan ja siksi Paimiossa lumen laatu on yleensä hyvä – toisin kuin tyypillisesti hiihtoputkissa.

Ei tarvitse olla suuri ennustaja, jos veikkaa että muutaman vuoden päästä toimivat suomalaiset hiihtoputket ja -hallit ovat nimenomaan Leppävirta ja Paimio sekä hyvin pienellä todennäköisyydellä Uusikaupunki.

Muiden perään ei juuri kukaan itke, eikä uusia hiihtoputkia Suomeen tulla rakentamaan.

Ulkolajia harrastetaan ulkona

Paipin omistavaan Finnfoamiin liittyy vahvasti hiihtoputkien lopullinen tuhoaja, säilölumiladut. Finnfoam on merkittävä toimija ensilumenlatuja ja laskettelurinteitä mahdollistamassa – säilölumen eristepeitteiden kehittäjänä ja valmistajana.

Vuonna 2017 Suomessa oli 27 säilölumilatua, viime kaudella niitä oli jo 50.

Hiihtokauden aloittamisen jo loppusyksyllä varmistavat säilölumiladut tehdään edellisenä talvena varastoidusta lumesta. Järjestely on osoittautunut toimivammaksi, ekologisemmaksi ja taloudellisesti järkevämmäksi kuin hiihtoputket.

Vuokatin 1,2 kilometrin mittaisen hiihtoputken rakentaminen maksoi 16 miljoonaa markkaa eli ­euroiksi muunnettuna 2,7 miljoonaa. Jos putki olisi auki alkuperäisten suunnitelmien mukaan ympäri vuoden, sähköä kuluisi noin miljoona kilowattituntia.

Kilometrin säilölumiladun, jolla lähes koko maassa pääsee hiihtämään marraskuusta huhtikuun loppuun, kaikki kustannukset jäävät yleensä 30 000 euroon vuodessa ja sähköä kuluu paikan mukaan joitain kymmeniä tuhansia kilowattitunteja. Ulkona hiihtäminen on siis halvempaa ja ekologisempaa.

Ja toisin kuin hiihtoputket, hiihtäjät ovat löytäneet säilölumiladut. Niillä viihtyvät niin maajoukkuehiihtäjät kuin harrastajatkin ruuhkiksi asti.

Hölvättyä rahaa ei saa takaisin

1990-luvun lopun talousbuumi sokaisi monet. Ihmiset ostivat vesisänkyjä ja muskeliveneitä vain heittääkseen ne parin vuoden päästä roskiin tai myydäkseen suurella tappiolla.

Hiihtoväen silloin voimakkaasti lobbaamat hiihtoputket eivät ole kovin suuri synti aikakauden ylilyöntien seassa.

Silti ei voi välttää pohtimasta, että jos neljännesvuosisata sitten hiihtoputkiin tuhlatuista miljoonista olisi edes parikymmentä prosenttia käytetty säilölumilatujen tekemiseen ja kehitykseen, Suomessa olisi jo pitkään voitu varmistaa kymmenille paikkakunnille puoli vuotta hyvissä olosuhteissa kestävä hiihtokausi.

Olisiko meillä tällä hetkellä jo sata säilölumilatua?

Ajatusleikkiä suuremmista harrastajamääristä, aktiivisemmasta seuratoiminnasta, parantu­neesta kansanterveydestä ja maastohiihdon arvokilpailumenestyksestä ei kannata jatkaa liian pitkälle. Voi tulla halju olo, sillä itsehän me äänekkäästi hiihtoputkia ruinasimme.

Varmaa on kuitenkin se, että toteutumattomia reilun kymmenen miljoonan euron hiihtoputkia Espooseen ja Vantaalle vuosituhannen alussa puuhanneet urheiluvaikuttajat ovat kiitoksen velkaa kuntapäättäjille, joiden epäröinti ja byrokratian hitaus kaatoivat Leppävaaran ja Hakunilan hankkeet.

Rahaa säästyi paljon ja tänä päivänä lumetukseen panostaneet Leppävaara ja Hakunila kuuluvat ehdottomasti Suomen elävimpiin maastohiihtokeskuksiin.