Suomalaiset ovat hiihtokansaa. Suksiin, hiihtämiseen ja lumeen liittyvä sanastomme on rikasta. Sivakoimme ja lykimme ladulla edelleen, vaikka termit myös muuttuvat ja uudistuvat.
Suksi on kieliperintömme vanha uralilaistaustainen sana, peräisin 6 000 vuoden takaa. Pohjoisten kansojen luomistarinoissakin on hiihdetty. Maailman syntyä selittävissä saamelaismyyteissä esiintyy poroja, maahisia ja suksia, joiden pohjissa on liitonahat ja jotka hohtivat kuin hopea ja jättivät taivaalle loistavat jäljet, linnunradan.
Pohjois-Skandinavian suomalaisia kutsuttiin jo 1 500 vuotta sitten Roomassa skrithifinneiksi eli suksisuomalaisiksi. Pelottavat villit liikkuivat nopeasti eräänlaisilla puulaudoilla ja ohjasivat kulkuaan toisessa kädessä olevalla sauvalla, jonka yläpäässä oli metsästykseen sopiva keihäänkärki.
Elintärkeät sukset
Hiihtäminen on ollut Suomenmaan kylmissä ja karuissa oloissa ennen kaikkea elintärkeä liikkumistapa. Ilman suksia ja ahkiota ei olisi selvitty hyisistä talvista.
Suksilla on päässyt etenemään umpihangessa, metsissä ja tuntureilla, metsästämään hirviä ja karhuja sekä puolustautumaan hyökkääjiä vastaan taisteluissa ja sodissa.
Harrastus- ja kilpavälineiksi sukset kehittyivät 1800-luvun lopulla. Suksia alettiin myydä kaupallisesti 1870-luvulla, ja ala laajeni taitavien suksiseppien työstä osaksi käsiteollisuutta ja myöhemmin koneelliseksi massatuotannoksi.
Suksitermistö on muuttunut ja laajentunut sitä mukaa, kun välineitä alettiin valmistaa teollisesti ja hiihtämisestä tuli kansallisurheilua ja suosittu harrastus. Nykykielen pertsat, luikkarit, skinit, nanot ja zerot ovat jatkumoa tärkeälle suksiperinnölle, vaikka menopelien materiaalit ovat vaihtuneet puusta muoveihin ja hiilikuituun.
Osa termeistä elää nykypäivänä
Suomalaisessa kansanperinteessä, taruissa, kirjallisuudessa ja kuvataiteissa on aina hiihdetty. Osa vanhoista suksisanoista on siirtynyt jälkipolville Kalevalan ja Kantelettaren välityksellä. Lemminkäinen ”lykkäsi lylyn lumelle” ja lähti hiiden hirven hiihdäntään. Lemminkäisen sukset teki muuten nainen, Lapissa asuva suksiseppä Lyylikki Kauppi: “Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi kalhujen tekijä, syksyn lylyä laati, talven kalhua kaverti.”
Nykyajan kielenkäyttöön on säilynyt myös sanontoja, kuten ”päästä pälkähästä”, jotka liittyvät suksiin. Jo entisaikoina oli tärkeää, että hiihtäjä sai tarvittaessa kenkänsä irti suksen jalansijasta eli päläksestä. Sanontaa on aikojen kuluessa alettu käyttää yleisesti viittamaan siihen, että ”pääsee pälkähästä” eli jostakin pulasta.
Vaikka suuri osa nykyhiihdon ja välineiden termeistä on uusia, niiden tausta voi liittyä vanhoihin käyttötarkoituksiin. Nykyisten karvapohjasuksien mohairja nailonkarvakaistaleet toimivat kuten muinaissuksien eläinnahkasuikaleet (karva, skini, nahka).
Sauvoissa eli porkissa on edelleen sommat ja suksenpohjissa olakset. Ja suomalaismetsissä, pelloilla ja laduilla sivakoidaan edelleen, kuten on tehty satoja vuosia.
12 × Vanhaa suksisanastoa
1. Kalhu
Kalhu eli kalhutin, potasma, potaska, potka, potakka, sivakka
Oikean jalan lyhyt potkaisusuksi, jolla potkaistiin vauhtia vasemman jalan pitkälle lylylle. Kalhun pohjassa oli poron, metsäpeuran, hirven, hylkeen, mäyrän tai majavan nahkaa, jonka tarkoitus oli antaa sekä pitoa potkuille että luistoa myötäsukaan.
Nykyiset skini- eli karvapohjasukset ja nousukarvat vapaalaskuun ja hiihtovaelluksille hyödyntävät samaa oivallusta.
2. Lyly
Vasemman jalan pitkä ja liukas liukumasuksi. Sen pohjassa oli syrjään luisumista estävä olas eli ura.
Muinaissukset valmistettiin kiskomalla lylymännystä. Lyly on kaarevaksi kasvaneen männyn alapuoli, jossa puun syyt ovat tiukemmat sekä läpeensä pihkaiset ja kovat.
Eriparisten suksien etenemistekniikka elää edelleen hieman versioituna potkukelkkailussa ja rullalautailussa.
3. Sivakka
Kalhu, mutta myös yleisnimi sukselle jo varhain, varsinkin Etelä-Suomessa.
Sivakointisana on johdettu sivakasta ja tarkoittaa nykyisin ylipäätään hiihtämistä.
4. Olas
Veistetty tai höylätty ura suksen pohjassa.
Olas on yhä käytössä, ja sen tarkoitus on sama eli lisätä suksen suuntavakautta.
5. Päläs
Jalansija suksessa. Pohjoinen murresana on johdettu pohjoissaamen beađŋŋissanasta.
Elää nykykielessä ”päästä pälkähästä”-sanonnassa.
6. Mäystin
eli varpaallinen, nenustin
Suksessa kiinni oleva sidelenkki, jolla suksi kiinnitettiin jalkineen tai monon kärkeen. Silmukka tehtiin nahasta tai esimerkiksi koivunvitsaksesta kiertämällä tai lehmuksen nilakerroksesta punomalla.
7. Kannantakanen
Vitsas tai nahkaremmi, joka lähtee mäystimestä ja kulkee monon tai jalkineen kannan takaa ja pitää sitä paikallaan pälkähässä eli jalansijassa.
8. Nirkko
Kengän kippura kärkiosa, jonka avulla hiihtokenkä saatiin pysymään mäystimessä ja pälkäässä. Silloin kannantakasta ei enää tarvittu.
9. Sompa
eli porkka
Suksisauvan alapäässä oleva vitsaksesta tai puusta tehty kiekko tai lätkylä, joka esti sauvan painumisen lumeen.
Sompa on edelleen käytössä, hyvin erikokoisina käyttötarkoituksen mukaan.
10. Porkka
Sompa, mutta nykyisin myös suksisauvan nimitys.
Porkalla viitataan myös kalanpyynnissä käytettävään sauvaan.
11. Kiirikka
Suksisauvan umpipuinen sompa.
12. Pättäre
Karhun jalan rasvainen alusta, jota käytettiin suksen pohjassa luiston lisäämiseksi. Luistorasvaksi soveltui myös sianrasva ja poron tali.
Lähteet:
Kotus.fi, Hiihtomuseo.fi, Turunen, Markku: Pitkä latu – Legenda suksesta. Maahenki 2015.
Lue myös:
Teksti Soila Niklander
Hiihto 4/2024