Kestävätkö hiihtoseurat kisan hiihtäjistä?

Suomalaisen maastohiihdon perusyksikkö on hiihtoseura. Seurat mainitaan juhlapuheissa koko lajin selkärankana, paikallisen urheilukulttuurin vaalijoina ja menestyksen mahdollistajina. Käytännön todellisuus on kuitenkin repaleisempi. Kenttä on hajanainen ja seurojen asema vaihtelee suuresti niin talouden, resurssien, toiminnan laajuuden kuin niiden tarjoamien urheilijapolkujen osalta.

Kaikkein vähimmillään seura on urheilijalle portti kilpailemiseen. Suomen Hiihtoliiton sääntöjen mukaan kilpailulisenssi myönnetään vain seurojen jäsenille, joten seuraan on liityttävä, mikäli haluaa hiihtää kilpaa.

Jäsenyyden tuoma kilpailuoikeus on tärkeä, mutta huonoimmillaan osa seuroista ei juuri muuta tarjoa kunnianhimoiselle hiihtäjälle. Toisaalla hyvin toimivat seurat tarjoavat urheilijalle vahvan tukiverkon, harjoitusryhmät, valmennusta, huoltoa ja joissain tapauksissa jopa terveydenhuoltoa.

Erot ovat suuria, ja urheilijan näkökulmasta seuran valinta on paitsi urheilullinen, myös strateginen kysymys: missä on eniten resursseja, parasta valmennusta ja tukea kehittyä huipulle? Kansallista huippua lähestyvän nuoren urheilijan kohdalla jopa merkitsevin kysymys voi olla se, mistä saa eniten rahaa.

Konkursseista kukoistukseen

Taloudellinen puoli erottaa seuroja eniten. Suomessa on hiihtoseuroja, jotka elävät vuodesta toiseen taloudellisesti tiukoilla, yrityksinä ne olisivat konkurssin partaalla. Toisaalla on perinteikkäitä seuroja, joiden talous on vakaalla pohjalla.

Monia seuroja ovat tukeneet paikalliset mesenaatit. Yksityinen tuki on mahdollistanut leirityksen, varustehankinnat ja jopa hammashuollon kaltaiset palvelut urheilijoille. Nyky­maailmassa yksittäiset lahjoittajat ovat harvinaisempia ja seurojen rahoitus nojaa talkoo­työhön, jäsenmaksuihin ja sponsoreihin.

Äärimmäisin esimerkki suomalaisessa seurahistoriassa on Joutsan Pommi, joka rahoittajansa Kalervo ”Kusti” Frimanin avulla nousi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä mahtiseuraksi. Seura värväsi isoilla rahoilla hiihtäjiä Aino-Kaisa Saarisesta ja ­Matti Heikkisestä Mika Myllylään. Tuloksena oli läjä SM-mitaleita, myös himoittuja viestivoittoja niin naisissa kuin miehissä.

Kun Frimanin jaksaminen loppui, Joutsan Pommin hiihtotoiminta huipputasolla kuihtui.

Tallit, tiimit ja seurat

Hiihtomaailmassa on vuosia pohdittu, että välinevalmistajien omat tallit muuttaisivat radikaalisti sekä perinteistä seurakenttää että jopa maajoukkueiden toimintaa. Niistä tulisi kilpahiihdon perusyksiköitä korkeimmalla tasolla.

Ajatuksena oli, että isot varustevalmistajat rakentaisivat omia kilpailutiimejä. Suomessa One Way kokeili tätä omalla hiihtoseurallaan, mutta hanke päättyi merkin konkurssiin.

Pitkien matkojen loppet-sarjoissa toimii ammattitalleja, mutta muutoin niitä ei ole kilpahiihdossa syntynyt.

Suomessa hiihtoseurojen rinnalla toimii muutamia ammattimaisesti johdettuja tiimejä. Ne ovat usein resursseja ja rahoitusta hankkivia organisaatioita, joiden tärkein tehtävä on mahdollistaa kilpatoiminta ja urheilijoiden menestys. Ne eivät itse järjestä junioritoimintaa tai pyöritä laaja-alaisia harjoitusryhmiä.

Silti monilla tiimeillä on nimeä myöten vahva yhteys johonkin seuraan – ja usein urheilijat ovat sekä tiimin että seuran jäseniä. Näin tiimin menestys ja resurssit voivat tukea myös seuraa, mutta toistaiseksi tiimit eivät ole korvanneet seurojen roolia varsinkaan juniorityössä.

Tiimien puolella pisimmälle on mennyt Electrofit. Valmennusyrityksen päälle on rakennettu kokonaisuus, jossa tarjotaan eri urheilulajien tekniikkaopetusta, henkilökohtaista ja ryhmävalmennusta kuntoilijoille, mutta myös maajoukkuetason resursseilla toimiva huippu-urheilutiimi kansainväliselle huipulle pyrkiville hiihtäjille.

Urheilijoiden siirrot – uhka vai mahdollisuus?

On vaikea kuvitella toimivaa juniori­valmennusta ilman seuroja. Seurat järjestävät lasten ja nuorten harjoituksia, kilpailuja ja leirejä sekä tarjoavat vanhempien ja vapaaehtoisten tukiverkon. Toisaalta seuran menestys rakentuu monesti menestyvistä aikuisurheilijoista, jotka toimivat junioreiden esikuvina.

Hyvin johdettu seura pyrkii rakentamaan polun nuoresta harrastajasta menestyväksi aikuiseksi – ja samalla se houkuttelee uusia jäseniä. Menestys aikuisten sarjoissa on monien seurojen vetäjille päämäärä, ja näiden koko lajille tärkeiden toppatakki-ihmisten motivaatio nousee aikuisten sarjojen menestyksestä.

Yksi suurimmista kysymyksistä suomalaisessa kilpahiihdossa on urheilijoiden siirtyminen seuroista toiseen. Onko värväyksillä negatiivinen vai positiivinen vaikutus lajin tulevaisuuteen?

Eri vuosina eri seurat ovat aktiivisia. Viime vuosina moni menestynyt hiihtäjä on siirtynyt Vantaan Hiihtoseuraan. Kuluneena kesänä Inarin Yritys teki merkittäviä siirtoja nuorten lupausten puolella: seura tarjoaa mahdollisuuksia ammattimaiseen harjoitteluun ja tukee nuoria ­urheilijoita matkalla kohti huippua.

Yksittäisen seuran kohdalla hiihtäjien hankintaan toisista seuroista saattaa kulua jopa 20–30 tuhatta euroa kaudessa. Kääntäen, kasvattajaseurat tarvitsisivat saman summan hiihtäjien pitämiseen omissa väreissään.

Urheilijoiden kannalta seurasiirtojen kautta saatavat rahat ovat merkittäviä ja voivat mahdollistaa ammattimaisen harjoittelun ja koko kilpauran jatkamisen. Niukoilla resursseilla toimivassa suomalaisessa kilpahiihdossa jokainen tukieuro on lopulta iloinen asia.

Hiihtäjän on useimmiten järkevää edustaa sitä seuraa, joka tarjoaa parhaat resurssit, laadukkaimman valmennuksen ja parhaat mahdollisuudet kehittyä. Tämä synnyttää kilpailua seurojen välillä, mutta samalla herättää huolen siitä, kärsiikö laji kokonaisuutena, jos pienet seurat menettävät lupaavia urheilijoita suuremmille toimijoille.

Vaarana on myös se, että huipuille maksettavat valmennustuet ovat pois seuran muusta toiminnasta, vaikkapa junioriryhmien pyörittämisestä.

Kilpailu seurojen välillä voi johtaa kentän jakautumiseen. Isot seurat vahvistuvat, mutta pienien toiminta polkee paikoillaan. Niiden vetäjät turhautuvat ja katoavat lajin parista, minkä jälkeen paikalliset harrastusmahdollisuudet heikkenevät.

Toisaalta kilpailu voi myös kirittää seuroja kehittämään toimintaansa, parantamaan valmennusta ja houkuttelemaan uusia jäseniä muillakin keinoilla kuin pelkällä rahalla. Kysymys kuuluukin, miten kilpailu voidaan pitää rakentavana niin, että koko laji hyötyy, eivätkä yksittäiset seurat tai urheilijat karsiudu kehityksen ulkopuolelle.

Muutos on mahdollisuus

Maastohiihtoseurojen tulevaisuus on latujen risteyksessä. Jos seurat onnistuvat vahvistamaan junioritoimintaansa, tarjoamaan resursseja ja luomaan yhteistyötä tiimien, liiton ja yritysmaailman kanssa, laji voi kukoistaa tulevina vuosikymmeninä.

Lopulta tulevaisuus riippuu ihmisistä: seuratoimijoista, valmentajista, vanhemmista, urheilijoista ja liiton päätöksistä.

Hiihtoseura on edelleen se juhlapuheissa kehuttu lajin selkäranka. Hyvin toimiva seura on kehittyvä yhteisö, jossa jokainen voi löytää paikkansa ja vaikuttaa suomalaisen maastohiihdon tulevaisuuteen.

Tulevaisuuden hiihtoseura ei ainoastaan rakenna junioripolkua, vaan tarjoilee elämyksiä ja palveluja kaikille ikäryhmille. Se voi järjestää aikuisille suunnattuja hiihtokouluja, räätälöityä valmennusta eri tasoisille harrastajille sekä tuottaa yrityksille työhyvinvointiin liittyviä liikuntakokonaisuuksia.

Hyödyttääkö lajia seurojen kilpailu urheilijoista?

Monipuolinen toiminta vahvistaa seurojen taloutta ja lisää lajin näkyvyyttä sekä merkitystä lähiyhteisönsä keskellä.

Kaikki kehitys ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Jos seurat alkavat tarjota palveluita, joita myös kaupalliset yritykset tuottavat, syntyy kilpailua. Julkista tukea saavat seurat voivat heikentää liikunta- ja valmennuspalveluiden yrittäjien toimintaedellytyksiä ja uhata alan työpaikkoja.

Samalla vaarana on, että seuratoiminnan perinteinen vapaaehtoisuuteen nojaava pohja rapautuu ja painopiste siirtyy liiaksi liiketoiminnallisiin tavoitteisiin.

Kysymys kuuluukin, missä kulkee raja seuratoiminnan laajentumisen ja kaupallisen liiketoiminnan välillä – ja miten varmistetaan, että kumpikin voi elää rinnakkain tukien suomalaisen maastohiihdon monimuotoista ja ammattimaista tulevaisuutta.

Varmaa on vain se, että maastohiihdon seurakenttä ei 2030-luvulla näytä samalta kuin takavuosina. Menneisyyteen ei ole paluuta. Sen sijaan pitää kysyä, kenellä on valta ja oikeus määritellä seuratoiminnan raamit.