Rullahiihto vei mennessään – ”Miksi en aloittanut tätä aiemmin”

Pitkän linjan hiihtäjä päätti viimein tarttua rullasuksiin ja ihmetteli, miksi ei ollut tehnyt sitä aiemmin. Rullahiihto tarjosi kesäharjoitteluun vaihtelua, uuden oppimisen iloa, luonnosta nautiskelua ja tärkeää pohjakuntoa talvea varten.

Kun laitoin ensimmäisen kerran rullasukset jalkaani helteisenä kesäkuun päivänä, en voinut kuin ihmetellä, miksi rullahiihdon aloittaminen siirtyi eteenpäin niin kauan.

Olen hiihtänyt lumella koko ikäni, mutta rullahiihtoa otin haltuun päälle kolmekymppisenä, vaikka laji oli ollut mielessäni vuosikausia. Se oli vain jäänyt yhdeksi niistä jutuista, joita haluaisin kokeilla, mutta ajatus ei ollut muuntunut toiminnaksi.

Koronapandemian aikaisina talvina päätin viedä hiihtoni seuraavalle tasolle. Minulle se tarkoitti ensimmäisiin pitkän matkan hiihtotapahtumiin osallistumista niin Suomessa kuin Sveitsissäkin ja tietenkin sopivaa harjoittelua.

Peruskurssilta sain luottamusta rullahiihtää omin päin: jos osaa hiihtää talvella, osaa kyllä kesälläkin.

Pandemian runtelemina vuosina ulkoliikunta oli harvoja täysin turvallisia harrastuksia. Hiihtoladut ja -baanat sekä ulkojääkentät olivat parhaita paikkoja unohtaa maailmassa vallitseva poikkeustila edes hetkeksi.

Toisena pandemiakesänä päätin vihdoin ottaa myös rullahiihdon haltuun. Hiihto on ylivoimainen suosikkilajini ja halusin hiihtää kesälläkin.

Kurssilla oli lisäkseni kolme muuta osanottajaa. Sauvat, monot ja pyöräilykypärän toin mukanani, rullasukset lainasin järjestäjältä. Mittari näytti 27 celsiusastetta, kun pienryhmämme harjoitteli lajin perusteita perinteisen rullasuksilla Helsingin Paloheinässä. Tasatyöntöä, vuorohiihtoa, pienen mäen laskua ja jarruttamista eri tekniikoilla.

Lopuksi hiihdimme Paloheinän kivituhkareiteillä. Peruskurssilta sain luottamusta rullahiihtää omin päin: jos osaa hiihtää talvella, osaa kyllä kesälläkin. Menin suksikaupoille ja otin opit käyttöön.

Reittien etsintää

Ensimmäisenä rullahiihtokesänä pääsin ihmettelemään Suomen huonokuntoisia kestopäällysteitä. Ensimmäiset lenkit olivat samalla myös maastotiedustelua: missä on hyvälaatuista asvalttia ja missä kerta kaikkiaan niin vanhaa ja rullasuksen alla tärisyttävää, ettei kannata.

En mielelläni halua rullailla autoliikenteen seassa, eikä sellaista aloittelijoille suositellakaan, mutta maaseudun hiljaisilla ja vain hyvin vähän mäkiä omaavilla teillä hiihto ei ole kovin vaarallista.

Asvaltin kunnossa voi olla kylien välillä melkoinen ero. Vanha tuttu tie kohti kirkonkylää on hyväkuntoinen ja kymmenen kilometriä sujahtaa kesäillassa mukavasti.

Lumella hiihdossa ja rullahiihdossa yhdistävänä asiana on tietenkin luonto. Valkoinen on tosin vaihtunut vihreäksi, kun tuttu laji on siirtynyt kesämoodiin. Rullaillessa pääsee nauttimaan vehreydestä, kukkivista tienpientareista ja kesän tuoksuista. Upea luonto ympärillä motivoi aina.

Parhaimmillaan on elämyksellistä rullailla halki mitä kauneimpien kesämaisemien, siinä missä talvella lumoutuu tykkylumikuusista.

Rullahiihtäjä kantakaupungissa

Ottaessani lajia haltuun rullahiihdin maaseudun kyläteiden lisäksi silloisen kotini lähistöllä, uuden kaupunginosan pitkillä merenrantakaduilla. Pitkän suoran hiihto edestakaisin on hyvää perusharjoitusta aloittelijalle ja kerryttää mukavasti kilometrejäkin.

Kun valitsee rauhalliset tunnit päivästä, muuta liikennettä on hyvin vähän. Uteliaita katseita sen sijaan enemmän. Rullahiihtäjä Helsingin kantakaupungissa on sen verran harvinainen näky, että huomio herää.

Kantakaupungin lisäksi suuntasin sivummalle hyväkuntoisille kevyenliikenteen väylille, joita pitkin saatoin rullailla Sipoon Söderkullaan asti.

Täsmäpaikkoja lajin harrastamiseen ovat tietenkin rullahiihtoa varten tehdyt radat. Radoilla harjoittelu antaa mielenrauhan, kun tietää, ettei sivulta yhtäkkiä suhahda pyöräilijä eteen, eikä tarvitse väistellä jalankulkijoita. Radat ovat myös loistavia paikkoja jarrutusten hiomiseen, kunhan et ryntää liian jyrkkiin mäkiin liian pian.

Suoraan rullilta lumelle

Kuuma kesä lauhtui aikanaan syksyksi, kilometrejä ja varmuutta oli kertynyt. Samojen laskujen toistot olivat auttaneet. Pidemmätkään alamäet eivät enää hirvittäneet.

Syksyinen sää toi oman mausteensa lajiin. Syyskuisen illan usvan seassa hiihto tutulla reitillä ei jännittänyt vaan pikemminkin kutkutti. Luonto antoi jälleen jotain uutta. Napsautin vyölaukkuun kiinnittämäni pienen polkupyörän irtovalon päälle, jotta minut varmasti nähtäisiin.

Oman kehityksen huomaaminen palkitsi ja motivoi. Pitkän mäen kipuaminen ylös juuri oikealla tekniikalla. Sujuvat aurajarrutukset ja rennot laskut alas. Kun alamäistä nauttii lumellakin, miksi ei rullilla.

Syksyn viimeisen lenkin hiihdin marraskuun puolivälin jälkeen, muutamia päiviä ennen Rukan ensilumille lähtöä. Hyppy rullilta lumille oli luonteva ja sopeutuminen nopeaa. Kehoni oli valmis ensilumille, sillä olin hiihtänyt läpi kesän ja syksyn.

Rukalta kotiin palattuani ensilumi oli satanut Etelä-Suomeenkin, joten siirsin rullasukset varastoon odottamaan seuraavaa kevättä.