Etiopialaisen Henok Tsegain elämä olisi voinut mennä urheilun kannalta toisinkin. Juoksulegendan jälkiä seuranneesta nuoresta ei lopulta tullut seuraavaa mestaria.
Häitä juhlitaan jo kolmatta päivää, kun pääsen ojentamaan sulhaselle lahjan, Suomesta asti tuodun valokuvasuurennoksen kehyksineen.
Kuva on napattu täällä Etiopiassa, jossa hulppeita häitä tanssitaan, ottohetkestä vain on vierähtänyt liki neljännesvuosisata. Silloin elettiin tammikuuta 1999.
Otoksessa juosta liidellään jalat ilmassa. Lahjan saaja oli kuvauspäivänä yhdeksänvuotias koulupoika, lahjan antaja huoleton reppureissaaja. Sittemmin pojasta on tullut salilla viihtyvä eli rautaa rakastava Amerikan kansalainen; Addis Abebaan hän palasi yksinomaan häitä varten.
Vuonna 1999 ja vielä kauan sen jälkeen vaikutti varmalta, että hänestä sukeutuisi kestävyysjuoksusta kiinnostuneen maailman palvoma suururheilija. Jos ja kun niin ei käynyt, vastuu lankeaa kuvan kookkaammalle hahmolle.
HÄÄLAHJALLA ON sikäli historiallista arvoa, että se otettiin päivänä, jona tapasin sekä Henok Tsegain että Haile Gebrselassien.
Jälkimmäisen tuntevat kai useimmat tämän lehden lukijat, ja juuri Hailen tähden olin Addis Abeban stadionille hankkiutunut. Radan kupeessa kummastelin sitten totista poikalasta, joka harppoisilloisten ja tulevien maailmanmestareiden seassa väljään huppariin ja ylisuuriin tennistossuihin sonnustautuneena.
Hailelta sain harjoituksen päätyttyä kylliksi kommentteja tavanomaisen urheilijahaastattelun tarpeisiin. Jotta juttuun tulisi jotain särmää, pyysin tulkkia varmistamaan, ettei lennokas lapsi lintsannut koulusta, minkä jälkeen siirryimme kadun yli kahvilaan. Siellä nyhdin ujolta pojalta muutaman hiljaisen sanan.
Henokin jalkineet olivat lahja itseltään Hailelta, ja tämän seurassa hän kertoi treenaavansa radalla joka toinen päivä. Tavoitteelliseen juoksuun hän oli heittäytynyt kolme vuotta aikaisemmin Hailen olympiavoiton elähdyttämänä.
”Sanotaan, että tietyn alan neroja esiintyy kerran vuosisadassa”, uumoilin valmiissa lehtijutussa. ”Jos näin todella on, silloin kestävyysjuoksun seuraava mullistaja, 2000-luvun Haile, on ehkä jo syntynyt. Ja hän saattaa löytyä yllättävän läheltä.”
Tuohon ennusteeseen uskoin totta puhuen varauksetta. Mitä muutakaan voi kuusivuotiaasta asti olympiavoittajan vanavedessä varttuneesta nuoresta tulla kuin yhtä suvereeni ennätysjuoksija!
Vuosisata vaihtui, ja Haile lukeutui yhä maailman valioihin. Neljän maailmanmestaruuden jälkeen häneltä odotettiin taas uutta 10 000 metrin ykkössijaa Edmontonin MM-radalla 2001. Odottajista innokkaimpia oli 11-vuotias etiopialainen, joka jännitti kilpailua kotikorttelinsa isoimman ruudun äärellä.
Vielä viimeisessä kaarteessa Haile halkoi tuulta tutulla paikallaan. Sitten tapahtui jotain, joka tuotti Addis Abebassa kyynelten vuolaan virran: siro kenialainen sivuutti Hailen niin vinhaa vauhtia, että tämä vaikutti kerrassaan saapasjalkajuoksijalta.
KATKERISTA KYYNELISTÄ kuulin pienellä viiveellä vuonna 2002, kun kertasin Edmontonin draamaa Addis Abebassa. Samalla tutustuin Henokin perheeseen – vanhempiin, isoisään ja seitsemään sisarukseen. Tohdin jopa haastaa hänet varhaisaamun katujuoksukierrokselle, jolloin taisin itse näyttää saappaissa taapertavalta taivaltajalta.
Koulun kisoissa poika oli pitelemätön.
Omista kilpailuistaan Henokilla ei ollut juurikaan kerrottavaa. Koulun kisoissa poika oli pitelemätön, muutoin hän harjoitteli joko yksin tai aikamiesten kanssa.
”Päkiätyylin hän on oppinut Hailelta”, valmentajasuuruus Woldemeskel Kostre vahvisti epäilykseni. Tohtori Woldemeskel oli vastuussa pitkien ratamatkojen maajoukkuejuoksijoista ja seuraili siinä ohessa Henokin tekemisiä. ”Mutta polvet nousevat liian korkealle kuten olet kai huomannut.”
Etiopiasta etenin keväällä 2002 etelään, Keniaan, jossa pistäydyin Nyahururun herttaisessa pikkukaupungissa. Sen liepeiltä oli Lasse Virén noutanut lisävauhtia olympiakeväänä 1976.
Virénin taannoisen majapaikan edustalla kohtasin hoikkia, hymyileviä nuorukaisia, joista hennoimman tunnistin oitis. Pian jo hörpin teetä karussa kerrostaloyksiössä; se oli kuuden hengen harjoitusleirin tukikohta. Ja hennoin heistä oli – toden totta – mies, joka tunnettiin kautta juoksevan maailman Haile Gebrselassien kukistajana.
”Tiesitkö muuten, että lapset itkivät Etiopiassa, kun voitit Hailen?”
Etiopian suru oli maailmanmestarille uutinen. Siksi hän poseerasi mielellään kameralle ja raapusti otoksen taakse rohkaisevan viestin: ”Henokille! Toivotan sinulle ja nuorena aloittamallesi juoksu-uralle mitä parhainta jatkoa. Olet myös tervetullut harjoittelemaan tänne Nyahururuun. (Allekirjoitus) Charles Kamathi.”
SEURAAVINA VUOSINA todistin Henokin varttuvan iässä ja vauhdissa. Keniassa hän ei leireillyt, Addis Abeban ylänköseutu riitti hänelle kuten se oli riittänyt Hailelle. Nuorukaisesta kehkeytyi Hailen kopio kooltaan ja tyyliltään: tehokas päkiäaskellus, voimakas vaan ei liioiteltu polvennousu, sotilaallinen ryhti ja roteva rintakehä.
Neljätoistavuotiaana Henokin oppivelvollisuus oli vielä kesken, siitä kahden vuoden kuluttua hän kysyi kilpailumahdollisuuksista Suomessa. Liikkuvaan elämänvaiheeseeni eivät vain sopineet edes epävirallisen managerin tehtävät. Mielin silti varmistua Henokin ennätysvauhdista. Ikäluokkansa kilpailuja hän vältti, koska niissä kamppaili aikuisiakin. Muun muassa pankeilla ja tehtailla on omia urheilujoukkueita, mutta sopimukset ovat monivuotisia, ja niitäkin Suomesta unelmoinut nuorukainen kavahti. Ja juuri Suomeen hän halusi, koska hänen ainoa ulkomainen ystävänsä sattui olemaan suomalainen.
Sen verran sain numeroaiheesta selville, että 800 metriä Henok oli kipaissut 1.50:n tuntumaan ja 3 000 metriä 8.30:n seutuville. Tuollaiset tulokset hän oli saavuttanut 16-vuotiaana vailla vakavasti otettavaa vastusta.
Viimein, alkuvuonna 2009, osuin omin silmin seuraamaan Henokin kilpailua Addis Abeban stadionilla. Ja silloin saatoin lausua hänelle kauan kaivatut sanat: ”Tervetuloa Suomeen!”
Toivotus ei juontunut juuri tuosta 800 metrin juoksusta, jota Henok johti 600 metriä. Sitten hän uuvahti, sijoittui neljänneksi, mutta alitti silti 1.50. Juoksijat olivat Etiopian valioita alle 18-vuotiaiden sarjassa, käytännössä yli-ikäisiä nuoria 19-vuotias Henok Tsegai mukaan lukien.
Kutsu Suomeen selittyi Etiopian ja Pohjois-Savon välisellä viestittelyllä. Muutaman mutkan kautta olin löytänyt Henokille kutsujan, majoittajan sekä seuran, sympaattisen Leppävirran Virin Savon sydänmailta. Lentolipun kustantaisi juoksijan liikemiessetä.
LAPUAN KISOJEN nimilista kesällä 2009 oli tyypillisen runsas, siinä määrin toiveita ja tiettyä sensaatiota lupaileva, että suuntasin Pohjanmaalle puku päällä. Siellä siis suomalainen yleisö todistaisi ”2000-luvun Hailen” kansainvälisen läpimurron! Vetoja en lyönyt, mutta tutulle toimittajalle lupasin Henokin haastattelun yksinoikeudella.
Sitä juttua ei koskaan syntynyt. Henok halusi tuplata tulonsa, joten ensin hän kiritti 5 000 metrin menijöitä viisi kierrosta ja starttasi sen jälkeen 800 metrille. Lyhyempikin kilpa jäi kesken, voimat olivat valuneet jänisjuoksuun.
Lappeenrannassa Henok keskittyi 1 500:lle ja Joensuussa 3 000 metrille. Molemmilla kerroilla hän seurasi huippukuntoista Jukka Keskisaloa hieman liian hanakasti: Lappeenrannan loppuaika oli 3.45, Joensuussa hän viipyi viimeisen kilometrin romahduksen vuoksi 8.16 minuuttia. Pienemmistä kisoista ropisi puolestaan voittoja, kuten Lassen Hölkän 10 kilometriltä.
Leppävirran kesäasukki suhtautui kiertueen saldoon tyynemmin kuin harrastelijamanagerinsa. Mietin ja kipuilin, miksi suuri harppaus ei toteutunut. Olinko suotta povannut hänestä juoksu-urheilun seuraavaa neroa? Oliko poikaiän harjoittelu ollut turhan kuluttavaa, puuttuiko häneltä Suomen radoilla taktista malttia, eikö hän sittenkään ollut kyllin lahjakas?
Lassen Hölkän yhteydessä Henokin majoitti Juoksijan silloinen päätoimittaja Ari Paunonen, joka oli samanikäisenä kiitänyt 1 500 metriä 3.38 minuutissa. Mutta hän olikin ainutkertainen lahjakkuus, nuorten Euroopan mestari 17-vuotiaana ja 3 000 metrin ennätysvauhdiltaan puolisen minuuttia Henokia edellä.
Addis Abeban tartanilta alkaneen tarinan kannustava opetus olkoon se, että kaukomaiden nuorukaiset eivät ole eurooppalaisia kummempia kestävyysihmeitä. Henok todistetusti oli maansa ehdotonta kärkeä ikäisissään. Jos ja kun afrikkalaiset hallitsevat nuorten kilpailuja, hegemonia selittyy jollain muulla kuin geneettisellä edulla.
”EN TAINNUT KERTOA, että valmentajat halusivat minut Italiaan eikä Suomeen”, Henok lausahti ikään kuin ohimennen savolaisen saunan lauteilla.
Sitä hän ei todellakaan ollut kertonut. Miksi juuri Italiaan? ”Siellä pidetään tänä kesänä (2009) alle 18-vuotiaiden maailmanmestaruuskisat. Olisin saanut passiin uuden syntymävuoden ja päässyt juoksemaan 800 metriä.”
Hetken hämmästelin, sitten syytin itseäni. Ilman tapaamistamme tammikuussa 1999 Henok olisi nuortunut parilla vuodella, vetänyt ylleen Etiopian maajoukkueasun ja loistanut Etelä-Tirolin jylhissä maisemissa. Silloisessa kunnossaan hän olisi ollut mitalitasoa 800 metristä 3 000 metriin.
Toisaalta on myös niin, että siinä tapauksessa hän ei olisi päätynyt erinäisten seikkailujen jäljiltä Amerikkaan eikä kihlautunut Kanadassa. Kuluvan vuoden mahtihäät pitkin poikin Addis Abebaa olisivat nekin jääneet juhlimatta. Minkä juoksu-urheilu hävisi, sen entinen juoksija voitti.
Häähumun päivinä emme löytäneet yhteiselle lenkkeilylle aikaa. Minulla oli sentään juoksutossut kassissa ja pienillä promenadeilla jalassa, sulhasella ei edes Hailen neljännesvuosisata sitten lahjoittamia tennareita. Niiden esillepanosta moni urheilumuseo kilpailisi, mikäli etiopialainen ystäväni olisi mieltynyt Suomen sijasta Italiaan.
TEKSTI ERKKI VETTENNIEMI
Juoksija 6/2023