Joonas Laurilan kolumni: Intohimolajit

On elokuun loppu 2024. Mennyt juoksukesä on ollut mieletön – melkein 100 päivää putkeen lenkillä, täysin fiilispohjalta, ilman ohjelmaa, rakkaudesta juoksuun. Paljon hienoja muistoja pankkiin niin tapahtumista kuin lenkeistä. Ja silti jokin mietitytti koko ajan.

Viime vuonna tuli täyteen 15 vuotta laajemmin juoksukulttuurin parissa toimimista. Brändit, yhteisöt, valmennukset sekä lukemattomat muut projektit, joilla olen yrittänyt viedä juoksun ilosanomaa eteenpäin. Ja paljon saatiin aikaiseksi – yhdessä. Ajatella, että kaikki alkoi syöpään sairastumisesta ja sen jälkeisestä päätöksestä muuttaa elämän suunta.

Nyt olin kuitenkin uuden edessä. Elokuussa 2024 toinen intohimoni, ruoanlaitto, oli nousemassa uudelle tasolle, kun aloitin kokkiopinnot. Hektinen perhe-elämä yhdistettynä kouluun ja tavoitteelliseen juoksuun alkoi tuntua raskaalta ajatukselta. Samalla mieleeni hiipi ajatus täydellisestä juoksutauosta.

Minusta oli jo pidempään tuntunut, että halusin löytää jotain uutta juoksusta ja mielestäni paras tapa siihen olisi täysi tauko. Aikaa vapautuisi opiskelulle, pystyisin edelleen keskittymään tärkeimpään eli perheeseen ja levon määrä ei pääsisi laskemaan. Uupumus oli viimeinen asia, mihin halusin törmätä.

Tarvitsin uutta perspektiiviä omaan tekemiseen. Ja nyt puolen vuoden jälkeen olen vihdoin tajunnut sen, kuinka juoksu on elämäntapa, jonka kautta hankitut rutiinit ja opit tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan myös muiden taitojen kartuttamiseen.

Lohen preppaaminen antaa samat kiksit kuin 200 metrin vedot.

Ruoanlaitto on kuin juoksu. Siitä voi lukea kaiken mahdollisen, mutta kehitystä tapahtuu vain tekemällä. Lukemattomat toistot, virheet ja onnistumiset sekä jatkuva itsereflektio ja tärkeimpänä intohimo tekevät niin kokkaamisesta kuin juoksemisesta minulle juuri niin koukuttavia. Huomasin, että voin saada samanlaiset kiksit preppaamalla 15 kiloa lohta sashimiksi kuin juoksemalla 3 × 10 × 200 m täysin samaan aikaan.

Tajusin, kuinka olin itse asiassa koko ajan etsinyt vain lisää samoja fyysisen rasituksen jälkeisiä onnistumisen ja onnen hetkiä. Jotain, joka kehittää ja vie minua uudelle tasolle ja ehkä johtaa lopulta myös siihen, että löydän jälleen uuden kulman myös juoksuun. Palaan siis jälleen siihen, että joskus uusi perspektiivi tai vanhan laajennus voi avata uusia ovia ja näkökulmia rakkaaseen lajiin.

Juoksu on ollut minulle ainoa harrastus jo kohta 20 vuoden ajan, mutta nyt olen huomannut kaipaavani rinnalle jotain muuta. En niinkään mitään juoksua syrjäyttävää, vaan enemmänkin lisää jotain samankaltaista – kokkaamista ja muita lajeja. Olennaista ei ole niinkään se mitä teen, vaan mikä tuottaa minulle samaa mielihyvää ja tekee minut yhtä onnelliseksi kuin juoksu.