Kun Suomessa juostiin maailmanennätys

Puoli vuosisataa sitten Pohjois-Pohjanmaalta kajahti viimein suomalainen maailmanennätys.

Millä keinolla suomalaisurheilija saataisiin juoksemaan aivan oikea, ehdottoman virallinen maailmanennätys? Ei millään laillisella konstilla, voisi kuulua 2020-luvun vastaus. Joskus oli toisin, viimeksi 1970-luvulla, jolloin ennätysaihetta pohdittiin vakavissaan kautta maan, muun muassa Oulussa.

Kela-juoksun synty: ”Maailmanennätys tai ei mitään”

Torstai-iltana 15. toukokuuta 1975 – tasan 50 vuotta sitten – kymmenen miestä lähetettiin kiertämään Raatin rataa Oulussa. Urakkana oli 62 ½ kierrosta ja tavoitteena käyttää taipaleeseen vähemmän kuin 1.14.55,6 tuntia. Se oli sen hetkinen 25 000 metrin maailmanennätys.

Pohjois-Pohjanmaan juoksupiirit olivat jo pitkään pohjustaneet yhteistä työtä Oulun hulppeimman tavaratalon kanssa. Torikauppiaana aloittanut, kauppaneuvoksena kunnioitettu Lauri Kela myöntyi viimein – yhdellä ehdolla.

– Kela lupautui mukaan, jos minä keksin jonkun kilpailun, jossa juostaan maailmanennätys, muistelee Ilkka Kalermo, nimellään hilpeyttä herättäneen juoksuseura LSD:n puheenjohtaja. Muotipäihteen sijasta nimi oli napattu liikunnallisesta innovaatiosta: long slow distance eli ”pitkä hidas juoksu”.

Kalermo ja kumppanit valitsivat ennätysmatkaksi ratapiikin, 25 000 metriä, ja siihen kutsuttiin ”Suomen parhaat plus Thompson”. Näin syntyneen Kela-juoksun ajankohdaksi he asettivat toukokuun 1975 puolivälin. Lyhyt maastokausi olisi takana, ratasesonki edessä.

”Joko minä tai sitten tuo Thompson.”

Britti saapuu Ouluun – miksi Thompson suostui?

Entä miten maailman paras maratoonari innostui kaukaisesta Oulusta, vieläpä uransa lakipisteessä? Britti Ian Thompson oli hallitseva Euroopan ja Kansainyhteisön mestari sekä kaikkien aikojen toiseksi parhaan maratonajan 2.09.12 haltija. Tai ehkä hän oli aito ennätysmies, kun kerran nopein tulos selittyi yleisen epäilyn mukaan alimittaisella reitillä.

Joitakin vuosia myöhemmin Thompsonin tasoisen juoksijan vierailu olisi voinut viedä konkurssiin itse kauppaneuvos Kelan. Keväällä 1975 kiihokkeeksi riitti lentolippu, hotellimajoitus ja luja suomalainen vastus.

Ajoituksellakin oli merkitystä. Maratonvoittojen jälkeen Thompson halusi paneutua hivenen lyhyemmille matkoille, ja toiveensa mukaisesti hän saisi rinnalleen maailman monipuolisimmaksi juoksijaksi sanotun Pekka Päivärinnan, jonka kevätohjelmaan piikki niin ikään soveltui.

Edellisenä pyhänä Lätsä-Pekka oli voittanut 15 kilometrin maastomestaruuden Porvoossa varsin ylivoimaisesti, liki minuutin erolla seuraaviin miehiin. ”Joko minä tai sitten tuo Thompson”, hän tokaisi Turusta Ouluun saavuttuaan.

Raatissa salamoi – mutta juoksusää kirkastuu

Kela-juoksua oli mainostettu pitkin kevättä maailmanennätyksen ”ajojahtina”, joka tulisi ”hyvällä säällä” myös onnistumaan. ”Mikäli Lätsä-Pekka ei voita, voittajan täytyy olla hirmuisessa kunnossa”, luki lehdessä keskiviikkona, kilvan aurinkoisena aattona.

Kuinka maailmanennätys sitten saavutetaan käytännössä? Kyllin joutuisalla askelluksella, ja sehän ei olisi ollut ongelma 1970-luvun Suomessa, vaikka koitos olisi käyty puhtaasti kotimaisin voimin.

– Tarkoitus oli juosta simmottista vauhtia, että ennätys tulee, Lätsä-Pekka hymähtää.

Väliaikatiedotteista huolehti pätevin mahdollinen mies, Päivärinnan ja monen muun Raatin kenttää kiertäneen valmentaja Kari Sinkkonen.

Sinä iltana ennätykseen vaadittiin vakaan vauhdinjaon ja vahvojen keuhkojen ohella onnea. Oulun yllä salamoi koko torstain pituudelta, joten B-erä juostiin kaatosateessa, samoin naisten 3 000 metriä.

Tummat pilvet hälvenivät, kun maratonmestari Thompsonin vauhdittamia A-sarjan kierroksia oli takana alun toistakymmentä. Loppumatka taivallettiin jo ”suorastaan hyväilevän tyynessä alkukesän illassa”, kuten nuori Matti Hannus raportoi Raatista.

”Sinä vuonna olin elämäni parhaassa kunnossa.”

Maailmanennätys syntyy – Thompson jää, suomalaiset jyräävät

Maailman paras maratoonari putosi kyydistä kauan ennen kuin 15 mailin maailmanennätys kuulutettiin sadetta uhmanneelle parin tuhannen hengen yleisölle. Sen ennätyksen sieppasi Lätsä-Pekka, jota seurasi enää toinen turkulainen, Aarno Ristimäki.

– Sovittiin Arskan kanssa vuorovedosta, Päivärinta muistelee kilvan kriittisiä kilometrejä.

Toinen toistaan kirittäen kaverukset sivuuttivat kilpailijansa kierroksella, jotkut jopa kahteen otteeseen.

– Kyllä ne kaikki väisti.

Viimeiset 100 metriä Päivärinta kiisi kosketusetäisyydellä rataa reunustavista, hurraavista katselijoista. Valonheittimet huomioiden Raatin tunnelma hipoi sillä hetkellä – Hannusta yhä lainaten – ”etelämaalaisia sävyjä”.

– Juoksu meni täsmälleen niin kuin odotin, tuore ennätysmies lausahti ensi kommenttinaan. Sen sanottuaan hänet siepattiin jänteviin käsivarsiin, viskattiin yläilmoihin ja kannettiin kultatuolissa pukusuojaan.

Juhlahetki ja jatkot – ilman sankaria

Ratapiikin rahoittaja, kauppaneuvos Kela oli kutsunut juoksijat ja järjestäjät hiljattain avatun luksushotelli Vaakunan tiloihin. Päivällinenkin tapahtui näin ollen ”etelämaalaiseen” tyyliin, iltamyöhään.

– Pitäisi kai kokeilla uutta dieettiä, Vaakunaan majoittunut britti Thompson pohdiskeli. Maratonmies myös valitteli kevätillassa puutuneita reisiään, eikä ihme, sillä suurvoittonsa hän oli saavuttanut Oulua lämpöisemmissä oloissa.

Raatin sankari sitä vastoin jätti illallisen väliin.

– Juhlat pidetään myöhemmin, vaimon vieressä, Päivärinta hymähti jatkosuunnitelmia utelevalle toimittajalle.

Lätsä-Pekka lensi yötä myöten takaisin Turkuun ja seuraavana päivänä eli perjantaina valtameren yli Kanadaan. Maanantaina hän hallitsi 10 mailin juoksua Thunder Bayn kaduilla, ylitti jälleen Atlantin, ja voitti tiistaina univelasta piittaamatta Toukokuun Kisojen 10 000 metriä Helsingissä.

Viimeinen suomalainen maailmanennätysjuoksija?

Sellainen oli Pekka Päivärinnan 10 päivän juoksukuuri maastossa, maantiellä ja radalla.

– Sinä vuonna olin kyllä elämäni parhaassa kunnossa, hän toteaa nyt, keväällä 2025, jolloin pitkien matkojen herruus on siirtynyt kauas, kovin kauas Suomesta.

Oulun Kela-juoksulla taitaa siten olla kerrassaan historiallista arvoa. Maailmanennätyksiä ei yksikään suomalainen ole aikuisten sarjoissa sittemmin edes uhannut, joten Päivärinnan voidaan kai todeta olevan suomalaisena maailmanennätysjuoksijana lajinsa viimeinen. Vai miten tilanteen näkee Kangasalan eläkeherra itse?

– Toivottavasti ei sentään ihan viimeinen, lätsästään luopunut suurjuoksija naurahtaa.