Matti Riekin kolumni: Juoksu on musiikkia

Juoksu ja musiikki kulkevat monella käsi kädessä, mutta toimittaja ja juoksija Matti Riekki löytää lenkillä parhaan rytminsä hiljaisuudesta. Joskus kuitenkin metallin pauhu voi pelastaa maratonin viimeiset kilometrit.

Kun musiikki ja juoksu, elämäntapani ja rakkauteni, limittyvät vaikkapa baaripöytäkeskustelussa, minulta kysytään aina ensimmäiseksi, mitä kuuntelen lenkillä. Onhan selvää, että jotain kuitenkin. Kun vastaan ”en mitään” – tai runollisemmin ”veren kohinaa korvissa” – minua ei meinata uskoa.

Narraankin hieman. Oikeasti kuuntelen eritoten pitkillä lenkeillä kevyitä äänikirjoja tai podcasteja, mutta luujohdekuulokkeilla, jotka säilyttävät tuntuman sekä mainittuun kohinaan että ympäröivään miljööseen. Musiikista nautin kuitenkin liki kaikkialla muualla kuin juoksun päällä. Miksen siellä?

Perustelin asiaa vuonna 2017 ilmestyneessä Raskas askel -kirjassani siten, että rytmitajuni ei salli moista. Elleivät askel ja musiikin tempo kohtaa, juoksun rytmi vaurioituu. Kuvaannollisten tossujen nauhat aukeavat. Fiilis katoaa.

Juoksu on itsessään musiikkia

Lopullinen totuus lienee syvällisempi. Juoksuhan on musiikkia. Tossujen naputus on sen tahti, ja melodian – kulki se sitten duurissa tai mollissa (riippuu päivästä) – löytää päästään. Ajatus ei tietenkään ole omaperäinen, mutta se ei laimenna yhtälön voimaa.

Eipä silti, joskus äänitetylläkin musiikilla on pelastettu juoksuhommissa paljon. Viimeksi näin kävi viime vuonna vaimoni synnyinkaupungin Rio de Janeiron kuumalla maratonilla, jonka pääsin viimein läpsyttämään läpi.

Tarkemmin suoritin Desafio Cidade Maravilhosan eli ”ihanan kaupungin haasteen”, puolikkaan ja täyden maratonin peräkkäisinä päivinä. Maratonosuuden perinteisillä kärsimyksen tolpilla, siinä 33 kilometrin kohdilla, alkoi tuntua että jeesi olisi tarpeen. Onneksi se oli myös lähellä: olin ladannut tasan tätä tarkoitusta varten puhelimeeni annoksen Sepultura-yhtyeestä parhaiten tunnettujen Cavaleran veljesten säveltaidetta. Eikä tietenkään ollut sattumaa, että kaverit tulevat juuri Brasiliasta.

Kun valloittava mekkala sitten pamahti korvakäytäviini, vaikutus oli uskomaton: jaksoin musiikin voimalla aivan eri malliin ainakin kilometrin – juuri sen pahimman kynnyksen yli. Mutta miten olisi käynyt, jos brassimetalli olisi pauhannut korvissani koko matkan? Vaikea tietää, enkä halua ottaa selvää. Koetin vastaavaa joskus kotimaan tanhuvilla, eikä hommasta tullut mitään. Alkoi vain ärsyttää.

Hiljaisuudesta löytyy oma rytmi

Tiedän varsin hyvin, että monelle musiikki on polttoaine, jota ilman lenkille ei ehkä tulisi edes lähdettyä, enkä missään nimessä puhu sen käyttöä vastaan. Toisenlaistakin lähestymistapaa voi kuitenkin kokeilla, ja tässä kehyksessä on aivan hyväksyttävää keskittyä vain ja ainoastaan itseensä. Ties miten valloittavaa musisointia kehon kätköistä kumpuaa, kun sen sävelille antaa mahdollisuuden.

Hetkellinen energiapiikki ei muuten ollut Maratona do Rion ainut nettoansio, vaan opin ja ymmärsin 63,3 kilometrin varrella monta asiaa, joista osalla lienee hyvinkin kauaskantoisia seurauksia. Ehkäpä palaan niihin toiste.