Uudet konstit parempia kuin vanhat?

Juoksuharjoittelun filosofia on kokenut vuosikymmenten saatossa täyskäännöksen. Siinä missä ennen kierrettiin mäkiä ja juostiin tuntuman mukaan, nykyään juostaan mittareiden ja tarkkojen tehoalueiden ohjaamana – usein tasaisella alustalla ja kontrolloiduissa olosuhteissa. Mutta onko kehitys aina edistystä?

Vanhaa sananlaskua otsikossa hieman muokaten voinemme todeta, että monet juoksun menneiden vuosikymmenten harjoitusmetodit eivät enää päde, tai ovat ainakin vaihtuneet moderneihin menetelmiin.

Aikaisemmin intervalliharjoittelua kammoksuttiin liian kovan harjoittelun pelossa kuin ruttoa, nyt sillä kehitetään myös aerobisia ominaisuuksia, kuntoilijoita ja terveysliikkujia myöten. Toki on muistettava, että aikaisemmin intervallit ymmärrettiin vain äärimmäisen kovatehoiseksi harjoitteluksi, mutta nykyisin sitä käytetään kontrolloituna menetelmänä myös perus- ja vauhtikestävyyden kehittämiseksi.

Vauhtileikittelystä ei kuule nykyisin puhuttavan ollenkaan. Kontrollifriikeille fartlek taitaa olla melkoinen painajaisuni, valojänis ja juoksumatto kuin taivas. Tuntuu myös siltä, että nykyjuoksijoita vaivaa pahimmillaan uusavuttomuus, ei luoteta omiin tuntemuksiin harjoittelussa.

Ennen etsittiin mahdollisimman mäkisiä juoksureittejä, koska mäet kohottivat kuntoa. Nykyisin mennään mittarien ohjaamina mahdollisimman tasaisella alustalla. Vanhaan hyvään aikaan kiellettiin liiallinen juoksu radalla, koska sen uskottiin pilaavan jalat.

Kun allekirjoittanut aloitti juoksu-uransa, ensimmäinen tavoite oli kerätä riittävästi kilometrejä. Nykyisin niistä ei juurikaan puhuta, ja sunnuntain 30 kilometrin pitkä lenkki on kutistunut 20 kilometriin.