Tokion kisojen kolme upeaa kilpailupäivää on kilpailtu. Kaikki kilpailunsa suorittaneet urheilijat huomioiden omia ennätyksiä on syntynyt kauden tärkeimmässä kilpailussa 98 kpl (11,3 %) ja kauden parhaita 123 kpl (15,2 %) (Lähde: @VilleLampinen). On selvää, että mm. olosuhteilla ja joissakin lajeissa myös taktiikoilla on merkitystä arvokilpailuiden lopputuloksiin, mutta silti noiden lukujen kautta voi pohdiskella myös valmennuksellisia asioita.
Kuntohuipuista eli suorituskyvyn ”piikkaamisesta” puhutaan paljon. Suomessa pitkään lajia seuranneet muistavat erityisesti kestävyysjuoksun kultaisella 70-luvulla arvokilpailuissa juostut Suomen ennätykset ja henkilökohtaiset ennätykset tai kauden parhaat tulokset. Yleisurheilussa käytettävät harjoitusmenetelmät ja lajien kilpailujärjestelmät ovat noista ajoista kuitenkin muuttuneet joiltakin osin.
Parhaan tuloskunnon ajoitus arvokilpailuihin on haastavaa, mutta mahdollista
Arvokisoilla, ja erityisesti olympiakisoilla, on yleisurheilussa valtavan suuri painoarvo. Ne ovat edelleen kaikille huippuyleisurheilijoille aina kilpailukauden päätavoite. Siksi valmennuksen vuosisuunnittelu alkaa tyypillisesti tulevista arvokilpailuista taaksepäin. Tavoitteena on yleensä rakentaa harjoitusvuosi ja siihen kuuluvat harjoitusjaksot niin, että urheilija on suorituskyvyltään parhaassa mahdollisessa kunnossa pääkilpailuissaan. Kuntopiikkauksen suhteen yleisurheilulajit poikkeavat valmennuksellisesti kovasti toisistaan, mutta kaikissa lajeissa piikkaukseen pyritään. Helppoa se ei kuitenkaan ole.
”Varman” arvokisoihin mukaanpääsyn omaaville urheilijoille selkeän kuntopiikin ajoittaminen on mahdollisempi kuin tulosrajan rikkomisen kanssa kamppaileville ja/tai ranking-järjestelmän kautta kisapaikkaa hakeville. Jälkimmäiselle ryhmälle paras mahdollinen suorituskyky on ajoitettava tulosrajojen tekemiselle määriteltyyn aikaikkunaan. Se nostaa vaikeuskerrointa, koska lyhyelle aikavälille on haastavaa rakentaa useampaa suorituskykyhuippua.
Ison haasteen kuntohuipun ajoittamiselle on aiheuttanut yleisurheilun muuttunut kilpailujärjestelmä ja siihen liittyvä ansaintalogiikka. Ammattilaistuminen on johtanut siihen, että ainakin riittävän kovassa kunnossa on oltava silloin, kun kilpailupalkkioita on jaossa! Lisäksi kilpailupalkkioita olisi hyvä napsahdella kauden aikana melko monesta eri kilpailusta. Tällä on väistämättä vaikutusta myös valmennukseen ja sen suunnitteluun. Selkeän yksittäisen kuntopiikin rakentaminen ”kilpailuruuhkan” keskelle on valmennuksellisesti haastavaa. Tai ainakin näin valmennuksellisesti usein ajateltu. Kuten Lampisen laskelmat osoittavat, niin aika moni niitä kauden parhaita ja ennätyksiä Tokiossa kuitenkin tehtailee!
Mitalistit paukuttelevat kauden parhaitaan!
Lajeja on toistaiseksi kilpailtu loppuun saakka vasta seitsemän eli mitalisteja on yhteensä 21. Mitalisteista oman ennätyksen on kisoissa tehnyt yhteensä kymmenen eli melkein puolet! Sen lisäksi kolme mitalistia on tehnyt kauden parhaansa. Hurjaa arvokilpailuonnistumista maailman kärkiurheilijoilta! Tilasto osoittaa, että huippukunnon ajoittaminen kauden pääkilpailuun on edelleen monille ammattiurheilijoillekin täysin mahdollista. Tilasto kertoo myös siitä, että olympiavuodella ja olympiakisoilla on aivan erityinen merkitys huippu-urheilijoille. Olympialaisissa menestymiseen satsataan paljon!
Tarkastellaanpa samaa asiaa suomalaisen arvokilpailumenestyksen kautta. Suomi on saavuttanut yhteensä 24 arvokilpailumitalia 2000-luvulla. Yhteensä seitsemässä näistä mitalisuorituksista on syntynyt finaalissa kauden paras tulos ja sen lisäksi neljää muuta mitalisuoritusta on edeltänyt kilpailun karsinnassa tehty kauden paras. Kun tuohon lisätään vielä Heli Koivulan Münchenin hopeamitalle johtanut 14,83w eli selkeästi kauden ja uran pisin hyppy, niin päädytään siihen, että noin puolet Suomen mitaleista on napattu tuloksellisesti kauden parhaassa kunnossa. Ja en epäile hetkeäkään, etteikö myös esimerkiksi Jukka Keskisalo olisi ollut Göteborgissa 2006 tarvittaessa valmis juoksemaan oman ennätyksensä. Kuriositeettina mainittakoon, että seitsemän arvokisamitalin mies Tero Pitkämäki ei tehnyt yhdessäkään mitalikisassa kauden parasta tulostaan. Hyvin lähelle kauden parastaan Tero toki usein pääsi. Teron perustaso oli niin rautainen, että se riitti monesti mitaleille!
Harjoitusjakson kautta kuntopiikkaukseen
Monet maat tekivät jo aikaisessa vaiheessa osan Tokion valinnoista ja totta kai hyvin monet urheilijat olivat joka tapauksessa varmoja kisapaikastaan ennen lopullista valintaa kesäkuussa. Tämä mahdollisti harjoittelun rytmittämisen arvokilpailuiden ehdoilla. Niillekin, joiden kisapaikka vahvistui vasta viimeisessä mahdollisessa vaiheessa, jäi n. kuukauden verran aikaa viimeistelylle. Melko universaalisti arvokilpailuihin valmistautuminen tarkoittaa taukoa kilpailuista, muutaman viikon kuormittavamman harjoitusjakson tekemistä ja sen jälkeistä harjoittelun keventämistä. Tokioon valmistautumisessa tämä mahdollistui melkein kaikille.
Kuntohuipun hakeminen tarkoittaa yleensä kuormituksen keventämistä. Nykypäivänä keventämistä tehdään pääosin volyymin eli määrän kautta, ei niinkään intensiteetin eli tehon kautta. Harjoittelun perusrytmityksestä sekä päivä- että viikkotasolla pyritään pitämään kiinni. Mikäli harjoittelu on pitkään kevyttä esim. kilpailujen ja tulosrajametsästyksen takia, eikä harjoitusjaksoa saada tehtyä, ei harjoittelun keventäminen johda suorituskyvyn nousuun. Eli kevyestä harjoittelusta ei kannata tai oikein voikaan keventää. Joka tapauksessa kunnonajoitus on varsin yksilöllistä ja myös tilannekohtaista puuhaa.
Viimeistelyleirillä monta merkityksiä
Monien maiden maajoukkueet toteuttivat viimeistelyn yhdessä. Valmistavia leirejä järjestettiin Japanissa ja varmistettiin siten myös aikaeroon ja olosuhteisiin sopeutuminen. Leireillä on mahdollisuus rauhoittua hetkeksi kilpailukauden melskeestä ja keskittyä oleelliseen – pääosin myös ilman median läsnäoloa. Leireillä tukipalvelut ovat yleensä huippuluokkaa, mikä luo puitteet huippukunnon virittelylle. Iso merkitys arvokilpailuonnistumisessa on myös valmistavien leirien ja kisojen yhteisöllisyydellä ja huippu-urheiluilmapiirillä.
Näyttää vahvasti siltä, että viimeistelyissä on onnistuttu ja se näkyy tulostasossa.
Arvokilpailuissa menestyvät korkean ja vakaan tulostason omaavat urheilijat. Ns. perustason täytyy olla kova. Tokion olympialaisten ensimmäiset päivät ovat osoittaneet tulostason olevan kuitenkin niin raju, että mitalitasolle yltääkseen todellisten huippujenkin täytyy olla kesän ja jopa koko uran parhaassa iskussaan ja onnistuvan arvokisoissa.
Artikkeli Kovat ovat Tokiossa kovassa kunnossa! julkaistu alunperin sivulla Yleisurheilu.fi