Racing the Planet Laplandin ensimmäinen etappi tarjosi polkujuoksua ja erilaisia teitä sekä yllättävän pulahduksen suohon.
Hämmentyneitä huudahduksia. Polku johti ensimmäisen kilometrin jälkeen lyhyeen suon ylitykseen. Kaksikko edelläni eteni oudon hitaasti.
– Yli siitä pitää mennä, joten sama kai on juostakin, ajattelin.
Ensimmäinen tai toinen askel yllätti täysin. Taisin osua reilusti upoksissa olleen pitkospuun reunaan.
Kuin ylösalaisin kuorelleen joutunut kovakuoriainen. Päädyin ison juoksureppuni kanssa matalahkoksi olettamaani suolätäkköön selälleni, hiuksia myöten veteen. Kiepahduksen jälkeen syvyyttä löytyi sen verran, että kainalot olivat pinnan korkeudella.
Kuvaaja paljasti pitkospuiden olemassaolon ja etsin ne käsilläni. Kiipesin puille, mutten vieläkään nähnyt niitä. Jalkakopelolla ylitin suon ja jatkoin hölkkää sopivasti viilentyneenä.
Näköjään Racing the Planet järjestää etapeilleen yllätyksiä. Ykkösellä niitä ei löytynyt pitkospuuansan jälkeen.
Jälkikäteen kuulin, että suosta tuli sumppu, jota taaempana olleet odottelivat kauan.
Tasaisella metsätiellä askel eteni kohti ensimmäistä huoltoa Lumi- ja Vuontiskeron kieppeillä. Tunturiin nousimme sittenkin vasta Montellinmajan kohdalle, kun ennakkojutussa tulkitsin kartan vihjaavan aiemmasta noususta ja kiipeämisestä vaellusreitille jo Lumikeron pohjoispuolella.
Pelastakaa pitkospuut
Eilisiltana haastattelin reittimestari Carlos García Prietoa Varkhaanmukan leirintäalueella. Hän kertoi ihastuneensa suomalaisiin puisiin pitkospuihin – siis niihin, jotka ovat kunnossa.
– Pitkospuut päästävät soille ja juoksutuntuma niillä on hieno.
Hän tiesi, että pitkoksien määrää on karsittu ylläpitokulujen takia.
– Ne ovat ainutlaatuisia. Etsikää vaikka yrityksiä rahoittamaan pitkokset. Nehän voisivat laittaa logonsa sponsoroimaansa osuuteen.
García on tehnyt juoksureittejä 17 vuotta eri kilpailunjärjestäjille.
– Reitin pitää olla tasapainoinen kokonaisuus.
Racing the Planetin konseptissa kilpailijat etenevät seitsemän päivän aikana etappeina noin 250 kilometriä. Varsinaisia pääsyvaatimuksia ei ole, joskin vahvaa juoksu- tai kävelytreeniä suositellaan. Aikataulu on luotu sellaiseksi, että ripeä kävely riittää.
Vaatimukset näkyvät osallistujien kirjavana etenemisvauhtina ja -taitoina. Siksi García sanoo, ettei reitti voi olla kokonaisuutena liian hankala. Toisaalta pelkät tasaiset tiet eivät sykähdyttäisi. Lapin kisassa polkuja on järjestäjän mukaan 45 prosenttia matkasta ja erilaisia teitä 55 prosenttia.
Polkujuoksun etappi
Ensimmäinen etappi on reitin vaativin kilometreihinsä nähden. Hetta–Pallas-vaellusreitti Montellilta Pallaksen hotellille vaatii etenemiskykyä ja polkujuoksutaitoja, jos osuuden haluaa selvittää ripeästi. Haastetta ei ainakaan helpottanut noin kymmenen kilogramman reppu, jossa kulkevat koko viikon varusteet ja ruoat telttaa lukuun ottamatta.
Minulle vaellusreitti oli valmiiksi tuttu ja nautin siitä. Jalka nousi repun kanssakin paremmin kuin hieman yli kuukausi sitten Nutsin Hetta–Pallaksen 66 kilometrin lopulla.
Pallaksen hotellin läheltä suuntasimme vaellusreittiä Ylläksen suuntaan. Teknisen polun haasteet jatkuivat, mutta alaviistoon eteneminen auttoi. Kansallispuiston pitkältä reitiltä käännyin reittimerkinnän mukaan kohti Pallasjärveä. Pian pääsin tien vieressä olevalle niitylle, jota reunustivat upeat katajat.
Viimeistä huoltoa seurasi 4–5 kilometriä hiekkatietä. Maaliin ehdin kahden reilusti nopeamman japanilaisen jälkeen kolmantena. Palautumisen lomassa jatkoin kyselyjä siitä, mikä on saanut osallistujat ympäri maailmaa etappijuoksukisaan juuri Suomen Lappiin. Kirjoitan kommentteja johonkin tulevien päivien seurantateksteistä.
Tämän yön leirimme on lähellä Pallasjärven Punaista hiekkaa. Kirkas järvi tunturinäkymin pitkällä loivalla hiekkarannalla vetosi tähän porukkaan ihan vastaavasti kuin suomalaisiin. Avoin autiotupa rannalla herätti ihastusta nimenomaan muista maista tulleisiin.