Antti Kuitto ajoi maantiepyöräilyn upeimpia nousuja eri puolilla Alppeja. Tunnelmaan hän virittäytyi Ranskan ympäriajon yleisössä ja osallistui lopulta Granfondo San Gottardoon. Miltä tuntui nousta Stelviolle kahdelta puolelta?
Myyttiseksi vuoreksi kutsuttu paikka on monelle tutumpi maantiepyöräilyn Ranskan ympäriajosta.
Huomaan, että Alpe d’Huez on myös minulle todella merkityksellinen, ehkäpä jopa myyttinen. Se on tarjonnut minulle pyörällä valtavan paljon ja muovannut osaltaan minua pyöräilijänä.
Ajoin Alpe d’Huezin nousun ylös vuonna 2002. Silloin en tuntenut tarvitsevani Suomessa pieniä välityksiä maantiepyörässä, joten kevein välitys oli 42 × 23. Nousun aikana kokemani kärsimys ei unohdu. Vuori näytti luonteensa, ja suoritus on raskain, jonka olen kokenut pyörällä.
Samoissa maastoissa koin kovimman onnistumiseni maastopyöräilijänä. Se tapahtui maratontyyppisessä endurokilpailussa Megavalanchessa. Menestyminen vaati erinomaisen ajotekniikan ja hyvän fyysisen kunnon lisäksi erittäin vahvan luoton omaan osaamiseen.
Kilpailureitti kiemurteli vuorenrinteellä toisinaan paikoissa, joissa ei voi pelätä tai joutuu ongelmiin. Megavalanchen lähtö on jäätiköllä 3 300 metrin korkeudessa, maali 800 metrissä ja starttiviivalla yhteislähdössä aika-ajojen 750 nopeinta kuskia.
Paras tulokseni on vuodelta 2002 alamäkipyörien sarjassa 9. ja kokonaiskilpailussa 39. Olen ajanut tapahtuman kolmesti. Viimeinen kerroista sisältyi vuonna 2006 ystävieni kanssa tekemääni pitkään automatkaan pyöräilyn merkeissä.
Ikimuistoisten pyöräilykokemusten lisäksi tunnen olevani Alpeilla jollain erikoisella tavalla kotonani. Onko se sitten vuorien, paikallisen elämänmenon vai pyöräilykulttuurin ansiota, mene ja tiedä. Kaipuuni Alpeille on ollut vahva ensimmäisestä reissusta alkaen.
Vuoden 2006 jälkeen pyöräilyurani suuntautui kuitenkin kestävyyslajien pariin ja vaikka reissut Alpeille mielessä usein pyörivät, jäi pidempi matka vuoristojen keskelle toistuvasti Suomen pyöräilyn kisakauden jalkoihin.
Vuonna 2022 tilanne muuttui. Keväällä heräsi ajatus pakata autoon maantie- ja maastopyörät sekä retkeilyvarusteita ja suunnata löyhän reissusuunnitelman kera kohti rakkaita Alppeja.
Saint Étienne
Karkean reissusuunnitelman ensimmäiseksi päämääräksi valitsimme Tour de Francen 13. etapin maalikaupungin Saint Étiennen. Sinne saavuimme iltahämärissä kahden autoilupäivän jälkeen.
Suurehkon kaupungin ja hotellin sijasta suuntasimme etapin varrelle Saint-Didieriin idylliselle leirintäalueelle, jonka ohittaisi ensimmäinen etapin luokitelluista nousuista. Levollisesti nukutun telttayön jälkeen puimme ajovaatteet päälle ja polkaisimme hyvän leipomon kautta reitin varrelle katselupaikkaa etsimään.
Voimieni tunnossa päätin ajaa täysiä, mutta vuori lopetti höntyilyn lyhyeen.
Jos et aiemmin ole ollut Ranskan ympäriajon etapilla katsojana, kannattaa varautua aikamoiseen spektaakkeliin. Etapit ovat ikimuistoisia tapahtumia, sillä ihmismäärät ovat suuria ja kaikkia yhdistää rakkaus pyöräilyyn. Ajajat ehtivät vilauksessa ohitse, mutta tapahtuma onkin paljolti kaikkea muuta kuin huippujen näkemistä työssään. Elämys on yksinkertaisesti suuri pyöräilyn ystävälle.
Pyöräilijöiden ja huoltoautojen mentyä loppuu tapahtuma yhtä nopeasti kuin alkoikin – toistuakseen samanlaisena seuraavana päivänä uudessa paikassa. Me suuntasimme liikenteen rauhoituttua etapin reitille ja otimme jalkoihin tuntumaa mäkisestä maastosta. Ensimmäisen päivän saldona oli 47 kilometriä, 820 nousumetriä, 1 500 kulutettua kilokaloria ja reilu kaksi tuntia sarvissa.
Alpe d’Huez
Mikäpä olisikaan mahtavampi paikka aloittaa suurten vuorien kiertue kuin myyttinen vuori Alpe d’Huez. Suuntasimme auton Saint Étiennestä kohti Huezin juurella sijaitsevaa, minulle ennestään tuttua Le Bourg-d’Oisansin kaupunkia. Majapaikaksi valikoitui jälleen nousun juurella oleva kivan oloinen leirintäalue.
Pikaisen välipalan – ja tasan 20 vuoden tauon – jälkeen, edessäni odotti jyhkeä Alpe d’Huez. Tällä kerralla olin fyysisesti vahvempi. Pyöräni keveimmällä välityksellä 39 × 32 pystyin ajamaan nousun edelliskertaa maltillisemmalla rasituksella, joten saatoin katsella huikeita maisemia.
Ylhäällä Huezin kylässä pidimme leivoksien mittaisen tauon maisemia ihastellessa, laskimme takaisin lähtöpaikkaan ja hetken pohdinnan jälkeen huiputimme vielä lähistöllä sijaitsevan Col d’Ornonin nousun, jonka päällä sijaitsi myös idyllinen kahvila. Kyllä kylmä kola maistui siellä puutarhan aurinkotuolissa hyvältä!
Molemmat mäet olivat hienoja, mutta Alpe d’Huez säilyi ehdottomasti omana valintanani. Päivän saldoksi kertyi 63 kilometriä, 1 800 nousumetriä, 2 000 kilokaloria ja vajaat 4 tuntia.
Col du Galibier
Leirintäalueen vastaanottovirkailija antoi meille mainioksi osoittautuneen pyöräreittioppaan. Tajusimme, että ihan lähistöllä onkin paljon legendaarisia vuorisolia, itseasiassa niitä kaikista suurimpia mammutteja.
Toisen päivän mäeksi valikoitui Tourin klassikkonousuihin lukeutuva Col du Galibier, joka olikin aikamoinen kokemus! Huikeita maisemia tarjoiltiin tasaisella syötöllä. Nousukulma oli tasaisen maltillinen 32 kilometrin verran, kunnes saavuimme Col du Lautaretiin.
Lähes kahden ja puolen tunnin yhtäjaksoisen kipuamisen jälkeen söimme välipalan kahvilassa. Loppuhuipennuksena oli Col du Galibierin huippu 8,6 kilometrin ja vajaan 600 nousumetrin päässä.
Olin voimieni tunnossa, ja päätin ajaa loppunousun täysiä. Hetken hyökkäämisen jälkeen mäki vei kuitenkin tylysti voiton. Jouduin tyytymään paljon toiveitani pienempiin watteihin.
Galibierin nousu oli karujen maisemien myötä erittäin vaikuttava, mutta ei kuitenkaan fyysisesti erityisen vaativa. Kulma säilyi maltillisena ilman todella jyrkkiä osuuksia.
Suosittelen Col du Galibieria, mutta aikaa ja eväitä kannattaa varata reilusti pituuden vuoksi. Päivän saldoksi kertyi 97 kilometriä, 2 100 nousumetriä, 2 700 kilokaloria ja vajaa viisi tuntia.
Croix de Fer
Kolmas päivä Le Bourg-d’Oisansin tukikohdassa valkeni kuuman helteisenä, ja ennuste lupaili aiempien päivien tapaan yli 35 Celsius-asteen lämpöä. Telttamajoitus osoittautui helteissä hyväksi, sillä yöllä ulkona oli taatusti viileämpää kuin hotellissa, vaikka elohopea ei alle 25 asteen laskenutkaan.
Päivän mäeksi valitsimme jälleen Tourilta tutun kohteen. Legendaarisen maineen saaneen Croix de Ferin huipulla kulkijoita odottaisi nimensä mukaisesti rautainen risti. Matkaa huipulle juurelta kertyisi 32 kilometriä ja 1 500 nousumetriä. Numeroiltaan mäki vaikutti varsin loivapiirteiseltä ja täten sopivalta sekä helteeseen että edellisen päivän väsyttämille jaloille.
Nousu alkoi leppoisana, mutta jatkui pian jyrkkänä suoraan kohti taivasta.
Nousu alkoi leppoisan loivana mukavissa maisemissa Allemontin suurta patoa ihastellen, mutta Megavalanchen maalikaupunkina tutuksi tulleen Ozin kaupungin jälkeen tilanne muuttui yllättäen. Nousu jyrkkeni merkittävästi, serpentiinimutkat hetken helpotuksineen puuttuivat, eikä metsän keskellä ilmakaan vaihtunut.
Kilometrit karttuivat varsin hitaasti, ja päähän alkoi hiipiä ajatus mäen todellisesta luonteesta. Vajaan kymmenen kilometrin pyörittelyn jälkeen eteen tuli kuitenkin serpentiinialamäkeä sadan laskumetrin verran, mikä palautti jalkoja mukavasti. Lasku muuttui salamannopeasti todella jyrkäksi suoraan kohti taivasta nousevaksi mäeksi – näky oli lähestulkoon epätodellinen, kuten myös tuntuma jaloissani.
Mittarin näyttäessä pahimmillaan 14 prosentin jyrkkyyttä aloin hahmottaa mäen mainetta. Nousu ei pelkkinä keskimääräisinä lukuina näyttänyt pahalta, mutta todellisuus vaihtelevuutena olikin aivan toinen.
Kipuamista oli vielä jäljellä 15 kilometriä, ja kunnioitus vuorta kohtaan nousi mielessäni pari pykälää korkeammaksi. Onneksi nousu helpottui hieman toiselle padolle saapuessa. Loppuosa vuoriylängöllä palkitsi raastavan alun selvittäneen pyöräilijän.
Croix de Fer on haasteita hakevalle mielestäni välttämätön tällä alueella, mutta muista varautua riittävin energioin ja varmista pyöräsi välitysten riittävä keveys. Jos aliarvioit tien rautaristille, kärsimys on taattu. Päivän saldoksi kirjautui 81 kilometriä, 1 700 nousumetriä, 2 250 kilokaloria ja neljä tuntia.
Stelvio
Seuraavaksi suuntasimme Italiaan Bormioon. Päivän mittainen siirtymä tarjoili huikean hienoja maisemia ja autoilusta pitävälle nautinnollisia vuoristoteitä, joista esimerkiksi Col de Turini on tuttu ralliautoilusta.
Ensimmäisenä Italiassa menulla oli Passo dello Stelvio, jolla on mittaa Bormion suunnasta ajettuna 21,5 kilometriä ja nousumetrejä 1 533. Nousun voi ajaa myös Praton puolelta, jolloin mittaa on 24,3 kilometriä ja verttimetrejä 1 808.
Nousu Bormiosta alkoi maltillisen loivana metsän keskellä, kunnes puusto harveni ja maisema muuttui vuoristomaisemmaksi. Muutamia jyrkempiä kohtia lukuun ottamatta mäki oli hyvin ajettavaa, ja muita pyöräilijöitä oli liikkeellä ilahduttavan paljon.
Huipun saavutin lopulta yllättävän helposti, ehkäpä aiempien päivien mäkitreenien ja yhden matkapäivän tuoman levon ansiosta. Majapaikalle paluun sijaan päätin laskea Pratoon, sillä maisemat olivat huipulta aivan upeat ja halusin laittaa itseni fyysisesti tiukemmalle.
Lasku Pratoon oli vauhdikas ja täynnä vaativia serpentiinimutkia jyrkällä vuorenrinteellä, kunnes puuraja tuli vastaan ja muutti ajon ainakin henkisesti vähän helpommaksi. Lasku ei kuitenkaan helpottunut yhtään, sillä näkyvyys lyhentyi ja mutkat säilyivät jyrkkinä.
Kilpailutilanteessa lasku olisi todella hankala. Pratossa hain kaupasta välipalaa ja syötyäni suuntasin takaisin kohti Stelvion huippua.
Nousu oli aluksi mukavan loivaa ja maisemat ylös huipulle upeat. Sitten tie jatkui metsän siimekseen ja homma muuttui vaikeammaksi. Jyrkkyys tiukentui, lepohetkiä ei tarjoiltu ja puurajan jälkeen mäkeen osui navakka vastatuuli vailla suojaa. Jyrkät kohdat pistivät jalat koville.
Suosittelen Stelviota ensisijaisesti Praton puolelta, joskin Bormion suuntakin kelpaa kokea. Päivän saldona oli 92 kilometriä, 3 200 nousumetriä, 3 400 kilokaloria ja reilut viisi tuntia ajoa.
Gavia
Alueen toinen kuuluisa nousu Passo Gavia on mitoiltaan Bormion suunnasta 25,6 kilometriä ja 1 404 korkeuserometriä. Tie hivuttaa aluksi pyöräilijää loivapiirteisenä ja varsin mitään sanomattomana. Loppua kohden jyrkkyys kasvaa ja kevyitä välityksiä arvostaa tosissaan.
Jyrkkyyden lisäksi karu vuoristo voi tervehtiä pyöräilijää kovalla vastatuulella, jolloin alkuun helpolta tuntunut mäki muuttuukin äkisti erittäin vaativaksi. Jyrkimpien osuuksien jälkeen työ kuitenkin palkitaan ja ylängön maisemat ovat mykistävän upeita. Lasku alas Bormioon on jyrkillä osuuksilla haastava ja kovalla tuulella erityistä tarkkuutta vaativa.
Jos olet Bormiossa, Gavia on ehdottomasti ajamisen arvoinen, mutta jää elämyksenä toiseksi Stelviolle. Päivän saldoksi kertyi 57 kilometriä, 1 500 nousumetriä, 1 750 kilokaloria ja kolme tuntia.
Carosello 3000
Gavian huiputuksen jälkeen söin majapaikassamme tukevan aterian ja suuntasin vajaan tunnin matkan päähän Livignoon, jossa maastopyöräilevä reissukaveri Leevi oli viettänyt päivää enduropyörän päällä Carosello 3000 bike parkissa.
Ehdimme laskea yhdessä muutaman kerran ennen hissien sulkemista. Olihan elämys ajaa pitkästä aikaa pitkää alamäkeä. Kahdeksan kilometriä ja tonni vertikaalia pistää kuskin kuin kuskin koville, mutta onneksi reittejä voi pätkiä osiin pitämällä taukoja sopivissa kohdin.
En ehtinyt nähdä laajasta Carosellosta kuin vilauksen, mutta jos maantiepyöräilijälle Alpit ovat suurta elämää, ovat ne sitä yhtä lailla maastopyöräilijälle. Mikä parasta, kaikille löytyy ajettavaa taitotasosta riippumatta.
San Gottardo
– Olisi tämmöinen Granfondo San Gottardo Sveitsissä, ajetaanko, kysyi pyöräilijäkaverini Jani Hujanen.
Olin ajanut pyörällä kovaa edellisen kerran cyclocrosskisoissa yli puoli vuotta sitten, joten kisakunto ei ollut tietenkään kovin kummoinen, mutta en voinut vastata kuin ”joo, mennään vaan”.
Bormiosta ajoimme maisemiltaan upean autosiirtymän Sveitsin Andermattiin yöksi. Sieltä siirryimme kisaaamuna Ambrin lentokentälle numeroiden hakuun.
Granfondo San Gottardo on konseptiltaan poikkeuksellinen tapahtuma, sillä siinä kellotetaan vain kolme nousua ja niiden väliset osuudet saa ajaa omaa vauhtiaan. Ratkaisu lisää turvallisuutta ryhmäajossa ja suosii tietysti ylämäkikuskeja.
Ensimmäinen nousu oli pituudeltaan 20 kilometrin luokkaa ja nousumetrejä kertyi tuhat. Mäki päättyi kuuluisaan Saint Gotthardin eli San Gottardon satulaan, joka on keskiajalta peräisin oleva Pohjois- ja Keski-Euroopan yhdistävä mukulakivinen tie.
Granfondossa ajoin minkä pystyin kramppien rajoissa.
Aloitin nousun tunnustellen kuntoani, mutta yllättävän nopeasti huomasin jalat yllättävän hyviksi. Sain kovempaa lähteneen Janin kiinni ja onnistuin tekemään hieman eroakin. Kisaahan meillä ei ollut tarkoitus ajaa, mutta tiedättehän te, miten nämä jutut tuppaavat aina menemään!
Toinen nousu oli selvästi lyhyempi vain seitsemän kilometrin mittaisena ja nousumetrejäkin oli vain vajaat 300. Taisin saada hieman lisää kaulaa Janiin.
Kolmas nousu Faido–Carí olikin kovempi rasti reilulla 11 kilometrillä ja vajaan 900 metrin korkeuserolla. Eivätkä jalat tuntuneet enää ihan tuoreilta.
Jani lähti nousuun kovaa. Hetken ajamisen jälkeen jalkani alkoivat osoittaa kramppailun merkkejä, ja Janin selkä alkoi hiljalleen karkaamaan. Ajoin itsestäni aivan kaiken irti jalkojen kramppien rajoissa.
Maalissa olin lopulta oman ikäluokkani 12. ja kokonaistuloksissa 51. Janin voitin sekunnilla, mutta toisaalta hänellä oli ollut ensimmäisessä nousussa teknisiä ongelmia, joten ehkä me olimme voittajia molemmat.
Granfondo San Gottardo oli todella positiivinen kokemus, hyvä reitti ja aivan mainiot huoltopaikat tarjoiluineen. Päivän saldona oli 85 kilometriä, 2 500 nousumetriä, 2 900 kilokaloria ja neljä tuntia.
Chamonix
Kisan jälkeisen pastabuffan jälkeen suuntasimme auton keulan neljän tunnin ajomatkan päähän Chamonix’n pieneen vuorikaupunkiin. Vapaalaskun ystävälle Chamonix on takuuvarma paratiisi talvella ja polkujuoksijalle kesällä, mutta mitä se tarjoaisi maantiepyöräilijälle?
Ainakin sieltä löytyi mukava leirintäalue jäätikkönäkymällä – mutta myös monipuolista pyöräilyä. Kolme päivää Chamonix’ssa antoi vähän tasaisempaa tietä kisan jälkeisen päivän palautteluksi sekä muutaman Tour de Francen mäkietapeille kuuluvan nousun.
Chamonix’n toisena päivänä suuntasimme lähistöllä sijaitsevalle d’Émossonin järkälemäiselle padolle 2 000 metrin korkeuteen. Sinne johti vajaan 11 kilometrin mittainen nousu, joka toimi vuoden 2016 Tourilla yhtenä maalimäkenä.
Siihen vajaa 900 nousumetriä reilun kahdeksan prosentin keskijyrkkyydellä soveltuu erinomaisesti. Nousu oli erittäin vähän liikennöity, hyvä ajaa ja pato maisemineen mykistävä näyte rakennustaidosta.
Kolmantena Chamonix-aamuna ohjelmassa odotti reissun päätösetappi. Reitiksi valikoitui kierros sisältäen nousut Col de la Colombierelle Scionzierin kautta sekä Col des Aravisin.
Col de la Colombiere oli vaikuttava erityisesti yläosan kauniiden maisemien puolesta. 16,3 kilometrin pituudesta huolimatta mäki oli miellyttävä ajaa, ja nousumetrejä kertyi 1 108 maltillisella 6,8 prosentin keskijyrkkyydellä.
Col des Aravis oli reissun viimeisenä mäkenä hieno ja sen aikana tulikin pysähdyttyä usein kuvia varten. Kokeilin vielä muutamia minuutin vetoja pitkän reissun päätteeksi.
Kolmas päivä sisälsi mahtavia maisemia, hienoja nousuja ja hyviä leivonnaisia. Matkaa kertyi 98 kilometriä, nousumetrejä 2 100, kilokaloreita 2 900 sekä aikaa kului neljä ja puoli tuntia.
Kokonaisuus
Alpit tarjoavat pyöräilijälle unohtumattomia kokemuksia niin pyörän päällä kuin muutoin. Jo parin viikon reissulla ehtii nähdä ja kokea monenmoista, jos vain malttaa vaihtaa paikkaa sopivin väliajoin. Pientä ennakkosuunnittelua kannattaa tehdä, sillä vaikka välimatkat eivät kilometreissä ole pitkiä, siirtymät vaativat vuorilla aikansa.
Automatkailu avartaa ja tarjoaa mahdollisuuksia, mutta ratin takana ja kyydissä on hyvä viihtyä. Auton mittariin kertyi reilut 5 000 kilometriä, ja matka Suomesta Alpeille kestää pari päivää suuntaansa.
Pitkällä reissulla auto on silti mielestäni hyvä vaihtoehto. Se mahdollistaa avoimen suunnitelman eikä vaadi niin tiukkaa tavaroiden valikointia kuin siirtymät junalla tai bussilla.
Majoituksissa koin hyväksi yhdistelmän hotelleja ja leirintäalueita tilanteen mukaan. Euroopassa vallinnut lämpöaalto teki telttaretkeilystä miellyttävää, mutta sateisina päivinä urheilu ja telttailu eivät mielestäni ole paras yhdistelmä. Leirintäalueet ovat Alpeilla suosittuja, joten kannattaa pohtia varasuunnitelma, jos ykköskohde on täynnä.
Huomaan olevani nyt, edelliskertoja noin 20 vuotta vanhempana paljon kokeneempi pyöräilijänä, mutta edelleen nöyrä suurten vuorien edessä. Niiden kanssa voi taistella voimiensa tunnossa, mutta voittaa ei ikinä.
Reissu oli huikean hieno, mutta sydämen paloa Alpeille se ei sammuttanut. Palaan näihin maisemiin vielä uudelleen
Lue myös:
Tour de France reitillä maantiepyörällä – Yksinäinen vuori ja Pyreneiden korkea sola
Etappiajot maantie: Haute Route
TEKSTI ANTTI KUITTO
Pyöräily+Triathlon 2/2023