Suosituimmissa kansallispuistoissa patikoijat, pyöräilijät ja huoltoajot mönkijöillä kuluttavat reittejä. Viestinnästä huolimatta reitit tuppaavat levenemään, kun kulkijat hakevat kivikon tai juurakon viereltä helpompaa alustaa.
Latupohjilla yleiset leveät tiemäiset baanat eivät ole kesäkäytössä kovin kiinnostavia. Reittityö on kehittynyt muutamassa vuodessa reilusti, ja tuoreissa projekteissa on haettu tiiviin luontokokemuksen mahdollistavia polkumaisia rakennelmia. Mäkisessä maastossa sekä jalan että pyörällä kulkeville tarkoitetut yhteiskäyttöreitit vaativat mutkittelua, jotta kohtaamisnopeudet pysyvät sopivina. Käännökset tuovat lisäksi hauskuutta ainakin pyöräilyyn ja juoksuun suoraviivaiseen jarrutteluun verrattuna.
Urho Kekkosen kansallispuistossa ruskasesongille valmistuivat uudet tunturiosuudet Rautulammen kierroksella Saariselän-Kiilopään alueella. Vanhalla linjauksella mäkien jyrkkyys ylitti muutamassa kohdassa jopa mustan eli vaikean tason IDRS- eli international difficulty rating system -luokituksella. Uudet osuudet suunniteltiin punaisiksi, jolloin keskijyrkkyydeksi tavoiteltiin seitsemää prosenttia.
Reitin merkkauksen jälkeen ura tehtiin kumisilla telaketjuilla varustetulla pikkukaivurilla. Helikopteri laski sorat suoraan uraan, jotta luontoon ei jäisi ylimääräisiä jälkiä maansiirrosta. Viimeistely hoitui lapiotyönä.
Kevättulvat ja rankkasateet liikuttavat soraa, mikäli se altistuu vesivirroille. Reitin linjaukset suunnitellut Heikki Stöckell kertoo, että vettä ohjataan pois uralta jyrkkyysvaihteluilla. Pinta kallistuu alarinteeseen ja maaston kiviä on aseteltu veden pakopaikoiksi. Kivet tuovat reittiin myös luonnetta ja saavat yleensä aloittelevat maastopyöräilijät jarruttelemaan, jolloin nopeus pysyy itsestään taitotasoon sopivana.
Mutkittelevia hissittömiä tunturireittejä löytyy lisäksi ainakin Ylläkseltä ja uutuutena Pyhältä.
Teksti ja kuvat Tomi Savolainen