Huippu-uransa päättävä Aino Mänkärlä: ”Mistään ei saa sellaisia tunteita kuin suunnistuskilpailuista”

Vuosien vammat, pettymykset ja epävarmuus eivät saaneet Aino Mänkärlää luovuttamaan. Sitkeä suunnistaja jatkoi harjoittelua, vaikka tuloksia ei tullut – ja löysi uransa parhaat vuodet vasta kolmekymppisenä, kun paine väistyi ja ilo palasi tekemiseen.

Kun Aino Mänkärlä vuonna 2018 oli 30-vuotias, suurin osa kavereista oli opiskelunsa opiskellut ja mennyt töihin. Mänkärlä tunsi myös monta ikäistään huippusuunnistajaa, jotka olivat nousseet maajoukkueeseen ja menestyivät maailmalla.

Mänkärlä ei kuulunut oikein kumpaankaan joukkoon. Hän oli saavuttanut aikuisten sarjassa yhden henkilökohtaisen SM-mitalin, ja siitäkin oli jo seitsemän vuotta aikaa. Suomi-paidan Mänkärlä oli pukenut päälleen kahdesti nuorten MM-kisoihin ja lisäksi pariin nuorten lupausten edustustehtävään, kuten Euromeetingiin. Monta vuotta peräkkäin oli mennyt jalkavammoja kuntouttaessa.

Jokseenkin odotuksenmukaista olisi ollut liittyä ensin mainittuun joukkoon ja etsiä työpaikka erityisopettajana. Mutta Mänkärlä tiesi mitä halusi. Hänen intohimonsa oli suunnistus, ja siksi hän aikoi jatkaa urheilu-uraansa, vaikka välillä pankkitilin saldo painui lähelle nollaa.

Suunnistusperheen kasvatti

Aino Mänkärlä, omaa sukua Leskinen, kuului Suomen 2000-luvulla Suomen lupaavimpiin juniorisuunnistajiin. Hän saavutti 14 SM-mitalia ja oli kahdesti nuorten MM-kisoissa.

– Olin aika ailahteleva suunnistaja nuorena, niin kuin kyllä vähän koko uranikin ajan, mutta nuorena se korostui. Suomessa lähdin hyvällä itseluottamuksella kisoihin, sillä tiesin aina, että vauhti riittää. Kun mentiin ulkomaille, kaikki rohkeus ja itseluottamus olivat poissa. En uskaltanut suunnistaa, enkä oikein juostakaan, mieluummin olisin painunut johonkin maanrakoon, Mänkärlä muistelee ensimmäisiä arvokisakokemuksiaan.

Perheen kolme vanhempaa lasta, Anna, Aleksi ja Aapo suunnistivat, ja Ainolle ja häntä nuoremmalle Antti-Pekalle oli luontevaa seurata perässä. Ainosta tuli kilpaurheilullisesti porukan määrätietoisin. Hän päätti tähdätä maailmanmestariksi. Aleksi alkoi valmentajaksi, kun Aino oli 14-vuotias, ja valmennussuhde on kestänyt 23 vuotta.

Vastoinkäymisestä toiseen

Pääsarjassa Mänkärlä ehti voittaa 23-vuotiaana erikoispitkän matkan suomenmestaruuden ennen kuin vastoinkäymiset alkoivat.

Mänkärlä oli alkanut kärsiä mystisistä niveltulehduksista. Ne vaivasivat varsinkin flunssien jälkeen. Reuman mahdollisuutta tutkittiin, mutta se ei ollut syy. Enimmillään Mänkärlä söi silti neljää eri reumalääkettä. Vain kortisoni auttoi. Lopulta hän päätti lopettaa kaikki lääkkeet, koska ei halunnut käyttää niitä vain ”varmuuden vuoksi”.

Lisäksi tuli pahoja vammoja. Mänkärlä muistaa edelleen, miten erikoispitkän voiton jälkeen jalkaan iski kipu kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Ei mitään ennakkovaroituksia. Diagnoosi: tulehtunut kantapään limapussi ja repeämä akilleksessa. Mänkärlä yritti jatkaa kautta särkylääkkeillä, mutta syksyn kisat oli pakko jättää väliin. Lepo ei auttanut, ja keväällä 2012 jalka leikattiin.

Seuraavan kauden alussa nilkka taittui ylöspäin ja tibialis posterior -jänne irtosi. Se piti kiinnittää leikkauksessa.

– Lääkäri kertoi jälkeenpäin ajatelleensa, ettei tuosta jalasta enää maastojuoksujalkaa tule. Kuntoutus kestikin tosi pitkään.

Ja vielä oli lusittava neljäs kausi peräkkäin. Vuonna 2014 Mänkärlällä oli reisiluun kaulan rasitusmurtuma.

– Olin kai juossut toispuoleisesti nilkkavamman jälkeen, sillä tämä tuli toiseen jalkaan. Nuo vuodet olin tosi synkissä vesissä. Moni varmaan luuli, että olen jo lopettanut harjoittelun, kun mitään tuloksia ei tullut. Perhe ja puoliso Janne pitivät pinnalla.

Pakko saada tulos

Vammavuosina Mänkärlä oli 23–26-vuotias. Yksi ajatus pelasti:

– Jokaisen vamman kohdalla pystyin ajattelemaan, että vielä on vuosia jäljellä, kunhan vain tästä selviän.

Urheilusaavutusten ohella hänellä oli toinenkin unelma. Saada lapsi. Se toteutui vuonna 2018, kun perheen esikoinen Jasper syntyi.

Raskaus- ja imetysaikana tapahtui ihme, sillä nivel­tulehdukset pysyivät poissa. Mänkärlä ei koskaan ollut pystynyt harjoittelemaan niin hyvin. Ennätykset paukkuivat ja tekemisessä oli iloa. 31-vuotiaana hän pääsi ensimmäistä kertaa mukaan maailmancupiin.

– Keväällä 2020 olin todella hyvässä kunnossa. Sitten tuli korona. Kaikki kisat peruttiin. En voinut ajatella muuta kuin että tämä ei vaan voi olla todellista. Juuri kun olen vihdoinkin kunnossa.

Syksyllä 2020 pystyttiin järjestämään muun muassa SM-sprintti, ja siellä Mänkärlä vihdoin pääsi realisoimaan tasonsa. Hän nappasi hopeaa.

”Suomessa lähdin hyvällä itseluottamuksella kisoihin. Kun mentiin ulkomaille, kaikki rohkeus ja itseluottamus olivat poissa.”

Seuraavina vuosina kunto ei ollut aivan yhtä hyvä. Imetyksen lopettamisen jälkeen niveloireet palasivat, vaikkeivät niin pahoina kuin takavuosina. Vuonna 2022 syntyi perheen toinen lapsi, Janni. Mänkärlä tiesi heti, että haluaa olla kotona lapsen kanssa kolme vuotta ja urheilla. Takaraivossa kolkutti kuitenkin peikko.

– Oli pakko saada tulosta. Enää en voinut ajatella, että jos tämä kausi ei suju, niin onhan niitä vuosia jäljellä. Niitä ei enää ollut. Jossain vaiheessa tulee ikä vastaan ja kotihoidontukikauden jälkeen menisin töihin.

Peikko kasvoi suureksi, ahdistavaksikin. Tavoite ei enää ollut maailmanmestaruus, vaan kymmenen parhaan joukkoon sijoittuminen arvokisoissa tai edes maailmancupissa olisi riittänyt. Mänkärlä kyllä tiesi, etteivät läheiset, seurakaverit tai kukaan mukaan odota häneltä tiettyjä tuloksia, odottaja oli hän itse.

Vanhemmat tai aviomies eivät koskaan kyseenalaistaneet urheilu-uran jatkamista. Ainon vanhemmat olivat myös usein mukana leireillä ja kisamatkoilla lastenhoitoapuna.

– Ajattelin, että mun on pakko saada tulos tai kaikki on ollut ihan turhaa. Paine oli niin kova, että urheilu ei ollut aina hauskaa.

Mänkärlä haki apua henkisen valmennuksen harjoituksista. Talvella 2023 Taru Ikäheimonen kysyi valmennuskeskustelussa kysymyksistä tärkeimmän: mitä jos sä et saavuta niitä tuloksia?

Mänkärlä mietti.

– Sen kysymyksen kautta tajusin, että kyllähän se harmittaisi, mutta mitä sitten. Ei mitään. Lasten saaminenkin oli jo avannut silmiä siihen, että onhan tässä elämässä muutakin.

Paras kausi

Kysymys pudotti taakan harteilta. Kaudesta 2023 tuli Aino Mänkärlän uran paras. Hän saavutti knock-out -sprintissä SM-pronssia ja pääsi ensimmäistä kertaa arvokisoihin. Ne olivat sprintin EM-kilpailut Italiassa.

– Joskus on laitettu nuoria lupauksia edelle, mutta olen kiitollinen, että Thierry Gueorgiou ei tee näin. Valinnat tehdään tulosten perusteella. Vaikka sanoi hän kyllä hauskasti yllättyneenä, ettei tiennyt, että olen näin vanha!

EM-kilpailuissa Mänkärlä putosi niukasti knock-outin erävaiheesta, mutta pääsi yhtä niukalla marginaalilla sprintin finaaliin.

– Aleksi oli sanonut ennen kisoihin lähtöä, että muista nyt nauttia. Nauttia! Sprintin lähtöviivalla jännitys on ihan oksettava. Yritä siinä sitten nauttia…

Finaalissa Mänkärlä ei ollut fyysisesti parhaimmillaan, sillä aamupäivän karsinnassa oli jo pitänyt laittaa kaikki paukut peliin. Loppusijoitus oli 29.

Samana kesänä Mänkärlä oli lähellä MM-paikkaa. Hän oli varasijalla Sveitsiin loistavan keskimatkan näytön ansiosta.

– Joskus henkisen valmennuksen harjoitteissa on yritetty löytää optimaalista tunnetta kisaan. Lopetin sen etsimisen, sillä olen tehnyt parhaita suorituksiani kaikenlaisista tunnetiloista. Sveitsin näyttökilpailussa pelotti. Maasto oli todella vaativa. En ole montaa kertaa ollut niin epävarma kisaan lähtiessäni, mutta silloin suoriuduin hyvin.

EM-finaalin ja MM-näyttökilpailun Mänkärlä mainitsee myös kysyttäessä hänen parhaita kisahetkiään. Mutta jo heti perään hän luettelee monta menetettyä mahdollisuutta. Keskimatkoja, joissa suunnistus on sujunut kuin unelma, mutta lopussa on tullut iso virhe ja mitali menetetty. Sprinttejä, joissa kunto on ollut parhaimmillaan, mutta jatkopaikka on jäänyt sekunnista kiinni tai suoritus kaatunut jälleen kerran virheeseen. Sellaiset kisat ovat pysyneet mielessä jopa painajaisunina.

– Jotkut suoritukset ovat suorastaan vainonneet mielessä. Muistan huonot kisat paremmin kuin hyvät, Mänkärlä myöntää. Hän on saanut palautettakin kovasta itsekriittisyydestään.

– Kun Thierry sanoi asiasta, mietin, että minäkö kriittinen, itse lasket alle viiden sekunnin virheet virheiksi! Mutta on totta, että minun on esimerkiksi ollut vaikea kutsua itseäni huippusuunnistajaksi, vaikka kanssani samoilla sijoilla rankilla olevista voin kyllä sitä sanaa käyttää.

”Jokaisen vamman kohdalla pystyin ajattelemaan, että vielä on vuosia jäljellä, kunhan vain tästä selviän.”

Haikeus ja helpotus

Tänä vuonna Mänkärlä tiesi, että kilpailukausi tulee olemaan hänelle viimeinen tällä panostustasolla. Kausi ei mennyt suunnitelmien mukaan.

– Kesäkuun alussa Partioaitta-viestin avauksen lähtökiihdytyksessä joku astui jalalleni. Nilkka vääntyi, ja nivelsidevamman lisäksi luussa ja jänteissä näkyi magneettikuvassa ruhjeita.

Kuvauksessa Mänkärlä tosin kävi vasta seuraavan viikonlopun Tahkon pitkän matkan MM-näyttökilpailun jälkeen.

– Halusin juosta sen, mutta kai se vain pahensi jalan tilannetta. Itkin koko matkan Kuopiosta kotiin.

– Perheellisenä on kuitenkin pakko päästä pettymyksistä nopeammin eteenpäin. Jasperkin ihmetteli, että miksi sä äiti olet noin surullinen, kyllähän sä pystyt kävelemään.

Kausi oli ohi. Mänkärlä yritti vielä kuntopyöräilemällä päästä jonkinlaiseen sprinttikuntoon, mutta syksy meni räpistellessä. Se viimeinen kausi.

– Tästähän piti tietenkin tulla huipennus, paras kauteni. Joskus nuorena olin kauhean katkera ja vihainen, enkä kestänyt toisten menestystä. En varmasti ole edes näyttänyt ulospäin, miten huono häviäjä olen ollut. Nyt olen onnekseni oppinut ihan aidosti iloitsemaan muiden onnistumisista. Ymmärrän, miten vaikeaa arvokisamitalien voittaminen on, ja että mikään ei ole itsestään selvää.

Talvella 2023 Taru Ikäheimonen kysyi valmennuskeskustelussa kysymyksistä tärkeimmän: mitä jos sä et saavuta niitä tuloksia?

– En saavuttanut suurimpia unelmia, mut olen tyytyväinen että yritin. Voin olla jopa ylpeä siitä mihin pääsin. En kadu yhtään, että olen panostanut urheiluun, enkä koe heittäneeni mitään hukkaan.

Nuorelle urheilijalle tuputettiin ajatusta ”ei se tulos vaan se matka” on paljon helpompi ymmärtää matkan jälkeen kuin lähtöviivalla aikanaan.

Suunnistusta Mänkärlä ei lopeta ehkä koskaan, mutta kilpaurheiluun panostaminen on nyt ohi.

– Minua on motivoinut menestyminen ja kunnianhimo. Hyvistä tuloksista saa niin mielettömiä tunteita. Tiedän, että jos ensi kaudella haluaisin nostaa tasoa, kaiken pitäisi mennä ihan älyttömän hyvin. Olen onnellinen, että olen saanut tehdä tätä ja yrittää, mutta nyt tuntuu myös, että olen saanut tehdä tätä tarpeeksi.

Tulevista suunnistuskausista Mänkärlä ei osaa vielä sanoa mitään, mutta Lynxin tytöille hän on luvannut pysyä viestikunnossa.

”En varmasti ole edes näyttänyt ulospäin, miten huono häviäjä olen ollut.”