Marika Hara on tehnyt lähes viidenkymmenen arvokisamitalin uran pyöräsuunnistuksessa, silti lajin legenda on jäänyt suomalaisessa urheilukulttuurissa sivuun. Kalle Rantala palaa kolumnissaan yhteisiin lukioajoihin ja kysyy, miksi yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suunnistajista ei vieläkään saa ansaitsemaansa arvostusta.
Paljastus: nukuin lukioiässä nykyään kaikkien aikojen menestyneimmän suomalaisen suunnistajan vieressä – satoja öitä.
Suhdekohut sikseen, minut erotti Marika Harasta parikymmentä senttiä kylmää teräsbetonia, jonka lävitse ei edes touch free -leimaus kanna. Sen sijaan Marikan bassovoittoinen musiikkimaku kyllä kantoi soluasunnosta toiseen.
Suomalaisen urheilun kannalta oli onnekas sattuma, että Hara valitsi lajikseen lukioiässä vielä tuolloin tuoreen urheilumuodon, pyöräsuunnistuksen. Lajin ensimmäiset MM-kisat kilpailtiin samana vuonna, kun pirkkalalaisen hiihtäjänalun kanssa aloitimme lukion. Pyöräsuunnistus lipui Haran tajuntaan hiihtosuunnistuksen kesäiseksi vaihtoehdoksi. Ei mennyt montaa vuotta, kun hänet jo nähtiin pyörällä aikuisten edustustehtävissä.
Koko 2000-luvulla ei ole kilpailtu montaa arvokisaa ilman lajilegendaksi kohonnutta Haraa. Marikan saavuttama naisten yleisen sarjan MM- ja EM-mitalien määrä lähestyy jo viittäkymmentä.
MARIKA HARA on koko kansainvälisen suunnistushistorian yksi menestyneimmistä urheilijoista.
Yksi legendaarisimmista voitoista tuli EM-sprintissä 2013. Hara voitti kilpailun selvällä minuutin erolla, mutta kilpailu mitätöitiin järjestäjien virheen seurauksena. Kilpailu päätettiin uusia vielä kisaviikolla. Marika ajoi uusinnan voittoon murskaavalla yli kahden minuutin erolla. Se oli ylivoimaa.
Pyöräsuunnistus ei kuulu kansallisesti eikä kansainvälisesti merkittävää huomiota saaviin urheilulajeihin. Lähes viisikymmentä arvokisamitalia voittaneesta urheilijasta ei ole tehty dokumenttisarjoja, toisin kuin vaikka Antti Tuiskusta, jonka tajuntaa räjäyttävästä hiihtourasta voi aivan pian katsoa kolmiosaisen sarjan Yleltä.
JOTKUT LAJIT VAIN OVAT viihdepainotteisen ja tiettyihin perinteisiin painottuneen urheilukulttuurin huomiokentässä syrjässä. Emme lajiperheessäkään osaa riittävästi nostaa kissoja oikeisiin pöytiin.
Marika Haralla pitkän ja menestyksekkään uran yksi ”salaisuus” löytyy ammattimaisesta harjoittelusta. Tällä kertaa se tarkoittaa ammatin kautta kertyvää runsasta liikuntaa. Kuntoa on kirjaimellisesti lapioitu. Kestävyyden ja voiman pohjat ovat syntyneet arkisissa kiinteistöhuollon töissä.
SAMOIHIN AIKOIHIN, kun Suomen urheiluliittoon 90 vuotta sitten perustettiin suunnistamisjaosto, kyseli hiihtäjien päävalmentaja Veli Saarinen, mitä urheilijat haluavat hiihdon ohella Vuokatin leirillä tehdä. Vaihtoehdot olivat kiteytetysti halonhakkuu ja rankametsä. Haran Saarinen olisi valinnut maajoukkueeseen silmää räpäyttämättä.
Jotenkin ei ole ihme, että parhaiden rallikuskien lisäksi Suomesta on tullut runsaasti, vierestä katsoen, hulluja hiihto- ja pyöräsuunnistajia, jotka laskevat mäkiä alas kapeilla urilla vailla huolta huomisesta. Turva-alueista ei ole tietoa, kun näissä lajeissa ryskätään menemään. Haralla työ on mahdollistanut myös taloudellisen selkänojan huipputasolla kilpailemiseen. Hiilikuitu ei ole halpaa.
SUUNNISTUSLIITON 80-VUOTISEN taipaleen juhlinnan kunniaksi nostankin hatun päästä Marika Haralle, urheilumuotomme kovimmalle suomalaiselle menestyjälle. Olisi oikein, että poikkeuksellisesta urasta jäisi muistoksi muutakin kuin lehtileikkeet.
Te siellä Pirkkalassa – missä viipyy Marika Haran tie, tori tai patsas?
Lue myös:
Kalle Rantalan kolumni: Tuikkivat suunnistustähdet
kolumni kalle rantala
Suunnistaja 5–6/2025