Jukolan viestin järjestäminen on seitsemän vuoden urakka, jossa mikään ei jää sattuman varaan. Tekninen asiantuntija Teijo Oksanen paljastaa, mitä kaikkea Jukolan kulissien takana tapahtuu, ja miksi valvojan yö päättyy vasta viimeisen juoksijan maaliintuloon.
Viralliselta nimeltään Jukolan viestin valvojat ovat nykyisin teknisiä asiantuntijoita. Jukolassa valvonta ei rajoitu ratoihin vaan ulottuu kaikkiin toimintoihin, eikä kyseessä ole mikään kertaluonteinen jättiurakka.
Jaakko Lajunen valvoi Jukolat vuosina 2019– 2023. Haittapuolena tekninen asiantuntija (TA) ei pääse kokemaan suunnistajan joulua perinteiseen tyyliin suunnistamalla. Siitä on kyllä kertynyt Teijo Oksaselle riittämiin kokemusta.
– Olen suunnistanut Jukolassa vuodesta 1979 lähtien. Parhaimmillaan sijoituin Jukolassa kuudenneksi Helsingin NMKY:n ja Helsingin Suunnistajien joukkueissa.
Oksasen viestimeriitteihin on syytä lisätä myös Tiomilan kakkossija ja 25-Mannakavlenin voitto HS:n joukkueissa.
Pitkä suunnistusura vei Jukolan taustajoukkoihin
Pelkillä viestisuunnistussaavutuksilla ja työpaikkahakemuksilla ei kuitenkaan päästä Jukolan valvojaksi.
– Tähän kutsutaan, valaisee Oksanen.
– Toimin neljä vuotta Jukolan johtoryhmässä Puolustusvoimien edustajana, ja olin toissa vuonna Porvoo-Jukolassa vara-TA.
Nyt vara-TA:n pestiä hoitaa Porvoo-Jukolan ratamestari Pekka Vuorinen.
Hän saikin ahkeroida maastossa Mikkeli-Jukolan viimeistelyvaiheessa, kun Oksanen kävi kantapääleikkauksessa ja käveli sen jälkeen kyynärsauvojen kera.
Everstiluutnantti Oksanen jäi eläkkeelle 55-vuotiaana 2019 ja sai ylennyksen reservin everstiksi vuonna 2023. Nyt aikaa riittää Jukolan lisäksi muun muassa metsätaloustöihin, metsästykseen, maanpuolustustyöhön, suunnistukseen sekä muuhun liikuntaan.
Jukolan-Viestin järjestämisen sanotaan olevan seitsemän vuoden projekti.
– Seitsemän vuotta aiemmin aletaan miettimään hakemista, viittä vuotta aiemmin alkaa järjestäminen, kun hakemus on hyväksytty. TA:n työssä aikajänne on lyhyempi, tarkentaa Oksanen.
Valvottu yö sisältää tärkeitä tarkastustehtäviä ja TA:n työ päättyy Jukolassa puoli tuntia sen jälkeen, kun viimeinen suunnistaja on tullut maaliin.
– Fokus on nyt Kotkassa, totesi Oksanen Mikkeli-urakan päätyttyä.
Vuokatin ja Espoon Jukolat 2027–2028 eivät vielä samalla tavalla työllistä teknistä asiantuntijaa.
Elämäntapaurheilija
Teijo Oksanen harrasti poikasena ympärivuotisesti monipuolista liikuntaa. Koripalloharrastus alkoi Vantaalla Panttereissa 10-vuotiaana ja jatkui Pussihukissa. Suunnistus tuli kuvioihin 11-vuotiaana Helsingin Suunnistajien Pauli Pesosen pitämässä suunnistuskoulussa.
Reittiviivat eivät poikaa kiinnostaneet, vaan suorat radat vanhempien poikain sarjoissa. Isä Eino Oksasen ohjeistamana ensimmäiseksi suunnistusseuraksi valikoitui yleisseura Helsingin Poliisi-Voimailijat, jonka nimissä sujuivat myös hiihto- ja juoksukilpailut.
Eino Oksanen tuli tunnetuksi Bostonin maratonin sankarina ja kolminkertaisena olympiamaratoonarina, mutta hän harrasti myös suunnistusta.
Parikymppisenä Teijoa alkoivat kiinnostaa suurviestit Jukola ja 10Mila ja hän siirtyi Mesikämmenten kautta Helsingin NMKY:een. Namikassa pari upseeria kannusti Oksasen sotilasuralle. Palveluvuosia kertyi upseerille yli 30 Suomessa ja ulkomailla.
Kun huippusuunnistus loppui Namikassa, seuraksi valikoitui pysyvästi HS noin 35 vuotta sitten.
Aktiivisten kilpavuosien jälkeen Oksanen on toiminut HS:ssä nuorten valmentajana, miesten edustusryhmän vetäjänä, hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana.
Nykyisin hän osallistuu lähinnä talkoisiin Helsinki Orienteering Gamesissa ja ratamestarointiin Iltarasteilla. HS:n nykyistä huippusuunnistusmeininkiä Oksanen on seurannut lähinnä median välityksellä.
Suunnistus alkoi sisukkaasti
”Kun olin isän mukana katsojana piirikunnallisissa, minulle syntyi ajatus, että suunnistuksen täytyy olla hauskaa, koska isä viihtyi niin pitkään metsässä. Siitä sitten lähti kompassin ja karttamerkkien opettelu. Taisi olla 70-luvun puoliväli, kun menin Paloheinässä ensimmäisen kerran yksin suunnistusradalle. Siitä tulikin pitempi reissu, kun en löytänyt pellon sisäkulmassa ollutta rastia. Katselin monta pellon ulkokulmaa, kunnes päädyin ulos kartalta Niskalan kartanolle. Sieltä näkyi Vantaanjoki ja ymmärsin olevani pahasti pohjoisessa. Siitä sitten karkea suunta etelään kohti Paloheinän hiihtomajaa. Etelään juostessani huomasinkin pellonkulman, jossa oli rasti ja vielä oma. Siitä leima ja päätinkin olla keskeyttämättä ja juosta maaliin hyväksytysti. Sillä kertaa oli isän vuoro odottaa.”