Myös Hispaman tarjosi vahvan kokemuksen. Swissman jätti jälkensä Mikko Lehmuskoskeen, ja viime syksynä mies matkusti Välimeren rannalle Espanjan Valenciaan. Pitkän matkan triathlonien Xtri-kiertueella aika on sivuseikka.
”Tännepäin”, Jussi huutaa. Pysähdyn ja käännyn. Onpa liikkeelle lähteminen raskasta.
Portaita. Eikö maalin pitänyt olla tässä? Tuolla se vihdoin näkyy. Jokin lämmin tunne kulkee läpi koko kehoni.
Olin elänyt tuon hetken ennakkoon monta kertaa mielessäni, jotta varmasti jaksaisin pieneen espanjalaiseen Vistabellan kylään saakka. Maaliviiva ylittyy ja minä vain hymyilen.
Ainoa tunne on valtava ylpeys. Ei itketä, eikä tunnu siltä, että tarvitsisi huutaa.
Halaan tukijoukkojani Jussi Luhtaselaa ja Nikita Zhukia sekä taidan ottaa heistä hetken tukea. Olen valtavan ylpeä ja hymyilen.
Epävarmuus
Kuusitoista tuntia ja kuusi minuuttia aikaisemmin starttasin Hispaman Xtreme Triathloniin, johon valmistautuminen oli kymmenen kuukauden projekti.
Se meinasi keskeytyä kaksi kuukautta aiemmin, kun muu elämä tunki valmistautumisen tielle. Kaksi vuotta aiemmin olin ajanut itseni ylikuormaan pikkulapsielämän, työstressin ja määrätietoisen treenaamisen yhteistuloksena. Palautuminen oli kestänyt seitsemän kuukautta.
Se tarina päätyi Juoksija-lehden 10/2017 ylikuormitusjuttuun, enkä todellakaan halunnut toistaa sitä. Hispamania edeltävän puolen vuoden aikana treenaaminen jousti tarvittaessa.
Olen onnellinen, etten antanut periksi. Kyse ei ollut vain minusta, sillä kilpailuun olivat lähdössä huoltajikseni Jussi ja Nikita. Olin maksanut kisan, lennot, vuokra-auton ja majoitukset. Ei kannattanut keskeyttää ennen lähtöviivaa.
Jatkoin tasaista pyöritystä ja työstin päätäni.
Xtri-sarjan triathloneissa kilpailija tarvitsee vähintään yhden oman huoltajan. Tiimin yhteistyö on ratkaisevaa kisan läpäisemiseksi ja hyvä huoltotiimi tärkeä osa kilpailua. Suosittelen kahta huoltajaa, joista yksi on harrastanut triathlonia tai ainakin kestävyysurheilua. Pitkä päivä tarjoaa yllättäviä haasteita, joissa henkinen tuki auttaa.
Huoltotiimi liikkuu omalla autolla ja vastaa kilpailun aikana urheilijan kaikista varusteista, vaihtopisteiden pystyttämisestä ja purkamisesta sekä neste- ja ravintohuollosta – minulla myös syömisen ja juomisen seurannasta. Useimmissa sarjan kilpailuissa huoltaja juoksee osan juoksuosuudesta kilpailijan kanssa turvallisuussyistä.
Kisasin Swissman Xtreme Triathlonin vuonna 2016. Luulin, että minulla olisi hyvä ymmärrys siitä, mitä Hispaman toisi. Viimeiset kaksi kuukautta ennen kilpailua menivät aivan nappiin ja valmistavat treenit palauttivat itseluottamukseni. Kisaan ei tarvinnut lähteä peläten.
Etukäteisohjeet moneen kertaan lukeneelle kilpailuinfossa ei ollut kuin yksi yllätys. Kilpailunjohtaja kehotti ajamaan pyörän konservatiivisesti, sillä juoksu olisi todella raskas. Swissmanissa kiipesin yli 1 500 nousumetriä, ei kai 2 000 metriä kovin paljon kummallisemmalta tuntuisi?
Pohdimme Jussin ja Nikitan kanssa, että varoitus olisi kohdistettu pyöräilypainotteisesti treenaaville kisaajille, jotka ovat kokemattomia jalan vuoripoluilla. Kuinka väärässä olimmekaan.
Hispaman vie pitkille poluille
Pyöräilyn vaihtuessa juoksuun olin hyvissä voimissa ja oma itseni. Katselin jälkeenpäin videolta, miten vitsailin polkumaratonin älyttömyydestä 3 500 nousumetriä sisältäneen pyöräilyn jälkeen.
Vaihtoalueella oli muutama reitiltä tuttu kilpailija, jotka jäivät taakseni heti juoksun alussa. Ensimmäisistä kahdeksasta kilometristä seitsemän taittui alamäkeen. Halusin juosta tämän osuuden yksin, sillä tiesin juoksutekniikkani hyväksi. En tosin ollut ymmärtänyt, mitä tuleman pitää.
Alkuun juoksu vei vauhdikkaille pätkille, välillä ylös ja enemmän alas. Sitten saavuimme kolmen kilometrin jyrkkään kivikkoiseen serpentiininä etenevään alamäkeen. Välillä alusta koostui pienistä kivistä ja välillä kivet olivat nyrkin kokoisia nilkanmuljauttajia.
Olin hyvissä voimissa, ja päätin juoksevani kaiken minkä pystyn. Jälkeenpäin ajatellen riski oli turha, vaikka onnistuin ohittamaan monta kilpakumppania.
Mäki näytti kestävän ikuisuuden, ainakin jos se veisi laaksoon saakka. Hiljalleen etureidet kipeytyivät, sillä en ollut juossut pitkiä alamäkiä. Löysin jaloista ihan uusia paikkoja, joissa liian heikko lihas voi kolottaa. Polvilumpioiden alapuoli oli hellänä ja jatkuva jarruttaminen sattui etureisiin.
Kivut kävivät yllättävän nopeasti yllättävän koviksi. Lasku loppui vasta laakson pohjalle.
Siellä montussa koin kilpailuni toisen synkän hetken. Kirosin, mitä ihmettä olin lähtenyt tekemään. Herkkua olisi jäljellä vielä 34 kilometriä. Pian edessä odottaisi pitkä jyrkkä ylämäki ja niitä taisi olla luvassa vielä kolme.
Päässäni kaikuivat kilpailunjohtajan sanat: ”Juoksu on todella rankka.”
Tajusin, että mieli pitäisi kääntää positiiviseksi. Pääsisin kuopasta pois vain jalkaisin, eikä keskeytys tuntunut vaihtoehdolta. Sain onneksi kiinni kilpakumppanin, joka oli suunnilleen yhtä synkissä tunnelmissa.
Hidastin vauhtini hänen tahtiinsa ja jutustelimme. Kivut ja harmit siirtyivät taka-alalle, kun tunkkasimme yhdessä ylämäkeen. Mieltäni piristi myös se, että 13 kilometrin kohdalla Nikita liittyisi seuraani ja saisin tsemppaajan tuleviin heikkoihin hetkiin.
Hän kulkisi kanssani 32 kilometriin saakka, ja Jussi hoitaisi sääntöjen velvoittamat kilometrit 32–42. He pitäisivät yllä tasaista tahtia ja huolehtisivat, että pysyn väsyneenäkin reitillä.
Myös kilpakumppanini piristyi. Hän ohitti huoltopaikan juosten, ja seuraavan kerran näin hänet vasta maalissa.
Hispaman on Norsemanin sukua
Kisainfon lopuksi kävin haastattelemassa kilpailunjohtaja Mario Garcia Thierfeldtiä. Hän oli saanut idean kisasta koettuaan vuonna 2015 Norsemanin. Hän piti sen yhteisöllisyydestä sekä omien tukijoukkojen osallisuudesta.
Thierfeldt halusi tuoda triathlonin takaisin juurilleen: pitkään rankkaan kilpailuun, joka käytäisiin mahtavan luonnon ympäröimänä.
Hispaman starttaa Peniscolasta, jossa Thierfeldtillä on loma-asunto. Hän on kisannut alueella polku-ultria ja järjestänyt muita triathlon-kilpailuja. Läpi vuoriston ja pienten kylien löytyi reitti, joka päättyi Vistabellaan.
Kilpailijoille välittyi, miten suurella sydämellä järjestäjät tekivät kilpailua. Tykkään extreme-triathlonien tunnelmasta. Ne ovat kuin kyläkisoja, joissa saa puskea itsensä koville upean luonnon keskellä ilman aikatavoitetta.
Thierfeldt nimesi reitiltä kolme suosikkikohtaa. Ensimmäinen olisi uinti historiallisen linnan ympäri auringon noustessa, toinen kansallispuiston läpi kulkeva pyöräilyosuuden ”lost road”, jolle ei päästetä edes huoltoautoja. Kolmas on kilpailun vaativin kohta, vaikea alamäkijuoksu heti 180 kilometrin mäkisen pyöräilyn jälkeen.
Kuva José Luis Hourcade
Pimeään veteen
Jännitys hiipi märkäpukuun, kun katselin aamuvarhaisella Välimeren pimeyteen. Laitoin polarisoidut lasit silmille ja ajattelin, että olenpa idiootti. Jätkiltä sain viimeiset tsempit ja pulahdin pienelle verralle veteen.
Hispaman alkaisi aamun pimeydessä linnan viereltä, ja ensimmäisen kilometrin uisimme rannan suuntaisesti kohti valaistua poijua. Sen takana, jossain kilometrien päässä, erottui kaupungin rantaa. Valitsin suunnistusapureiksi kaksi muista poikkeavaa sinistä valoa.
Verrytellessä suunnistaminen tuntui hankalalta tummien lasien läpi, ja löysin sinisiä valoja enää enintään yhden. Pysähdyin ja otin lasit pois huomatakseni, että toinen kohteistani vaihtoi väriä sinisestä vihreään ja punaiseen. Piti löytää parempi kohde.
Huomasin, että vesiturvasta vastaavilla melojilla oli otsalamput. Ne kelluivat sopivana valojen helminauhana. Tyytyväisenä havaintooni uin takaisin rannalle lähtöä odottamaan.
Pimeyden tuijottaminen tuntui todelta pitkältä, kunnes psykedeelisen musiikin soidessa ja soihtujen palaessa koitti startin äänimerkin aika.
Ensimmäiset satakunta metriä kahlasimme matalassa vedessä. Tavoittelin uintia minimaalisella energian kulutuksella ajasta välittämättä. Seurasin valojen helminauhaa, kunnes 900 metrin kohdalla tuli uimareita vastaan. Mitä ihmettä tapahtuu?
Kajakit olivat lähteneet poijulta kärjen kanssa liikkeelle ja olin uinut vastaantulijoiden kaistalle. Muutaman tiukan väistön jälkeen pääsin takaisin omalle puolelleni. Käännöksessä huomasin, että päivä alkoi sarastaa ja suuntasin kohti linnaa.
Sen kohdalla hengitin heikommalta puolelta, jotta saatoin ihailla linnaa. Kohdalle osui erikoinen ristiaallokko, joka miltei kellautti minut ympäri – toinen uusi kokemus pimeäuinnin jatkoksi.
Tavoitteen mukaisesti nousin vedestä fiiliksellä, että voisin uida toisenkin kierroksen. T1 sujui mukavasti naureskellen ja varusteita rauhassa vaihtaen. Kävin jopa suihkussa, jotta sain pahimmat suolat iholta.
Kuva Diego Escobedo
Unohdettu tie
Pyöräilyn ensimmäiset 30 kilometriä kuvittelin kevyesti kumpuileviksi teiksi, ja sovimme ensimmäisen huollon noin tunnin päähän.
Huoltopisteellä otin lisää nestettä ja hämmästelin, mitä olisi tulossa, jos alku oli mukamas tasaista. Mäet kasvoivat ja odotin jo kovasti 50 kilometrin huoltoa, jonka jälkeen pääsisin lost roadille. Hispaman eteni maisemista nauttien ja ylämäkiä wattimittarilla ajaen. Tehot täytyi pitää kurissa – siis todella matalalla – jotta pääsisin juoksun maaliin saakka.
Lost roadille otin juomapullojen lisäksi pari pussukkaa urheilujuomajauhetta, sillä järjestäjän huoltopisteellä olisi vain vettä. Tälle osuudelle omat huoltajat eivät päässeet, joten tapaturmat hoidettaisiin järjestäjien moottoripyörän tai ambulanssien avulla.
Tasamaan pojat laskivat liian kovaa. Jättäydyin kauemmas ja hän ajoi seuraavan mutkan pitkäksi.
Järjestäjät seurasivat kisaajia paikannuslaitteilla. Kahden minuutin paikallaanolo nostaisi kilpailijan ruudulla esiin ja kymmenen minuuttia aiheuttaisi hälytyksen. Oli turvallinen olo.
Lost road oli pyöräilyn kauneimpia osuuksia. Kapea ja ajoittain huonokuntoinen tie kiemurteli vuorten rinteitä ajoittain komean metsikön keskellä. Sijoitukset kisassa tuntuivat tasaantuneen, ja samat kolme kilpailijaa näkyivät silloin tällöin.
Ensimmäisten kunnollisten alamäkien alkaessa ohitseni ajoi kilpailija. Hän oli kotoisin jostakin vuorettomasta maasta. Ajoin laskut sopivalla etäisyydellä hänestä, jotta saisin mallia mutkavauhdeista ja ajolinjoista. Suunnitelma toimi, kunnes hänen vauhtinsa alkoi hiljalleen nousta.
Saimme kiinni kaksi espanjalaista ja yhden italialaisen. Ajattelin, että nyt laskevat tasamaan pojat liian kovaa. Päätin hiukan hidastaa ja antaa hänen mennä. Heti seuraavassa käännöksessä olikin vaarallisen jyrkän mutkan varoitus, jota kilpakumppanini ei huomioinut riittävästi ja kaatui.
Onneksi hän ehti jarruttaa vauhtinsa vähäiseksi ennen törmäystä. Pysähdyimme katsomaan, että hän oli kunnossa ja yksi kisaaja jäi auttamaan ohjaustangon suoristamisessa.
Lost roadilla kiipesimme ylös ja laskimme alas upeilla vaikkakin ajoittain heikkokuntoisilla mutkittelevilla teillä vaihtelevassa luonnossa. Ymmärsin täysin, miksi osuus kuului kilpailunjohtajan suosikkeihin.
Pyöräilyn jälkimmäinen puolisko jatkui pelkkinä ylä- tai alamäkinä – tai ainakin niin sen muistan. Matkalle osui kilpailun ensimmäinen synkkä hetki, joita omalla hassulla tavalla odotin innolla.
Matkaa oli takana jo pitkälti toistasataa kilometriä, kun ajoin pitkää jyrkkää ylämäkeä ja lämpötila oli noussut alun 19 asteesta 32 Celsiukseen. Tulin Jussin ja Nikitan huoltoon. Katsoin keskustelumme jälkeenpäin videolta.
– Nyt on pojat synkkiä hetkiä. — Tehot laskeneet, kuuma, sattuu.
Tämä oli kilpailuni vaikein hetki, mutta osasin itse asiassa odottaa paljon pahempia kuoppia.
Kaadoin päälleni vettä, pyörittelin kivistävää alaselkää ja otin lisää juomaa matkaan. Sovimme seuraavan pysähdyksen jo kahdeksan kilometrin päähän, jotta pääsisin viilentämään itseäni. Kundien ajaessa ohi huusin, että pysähtykää jo neljän kilometrin päästä, tarvitsen jäähdytystä.
Jatkoin tasaista pyöritystä ja työstin päätäni. Muistutin itselleni, kuinka etuoikeutettu olen, että saan olla upeissa maisemissa, osallistua tällaisiin kisoihin ja kunto riittää koitokseen.
Kiitollisuus ajoi synkkyyden yli. Matka jatkui.
Muutama kilometri mäkeä ylös ja sain taas vettä päälleni. Jatkoin nousua, kunnes tie taipui alas. Nautin laskusta aivan mahdottoman paljon.
Pyöräilin samaan tahtiin espanjalaisveljesten kanssa. He painoivat ylämäissä ohitseni tangolta puuskuttaen. Alamäissä he oppivat tarkkailemaan, koska sujahdan heidän ohitseen. Kannustimme aina toisiamme, moneen kertaan. Juoksussa pojat eivät enää pärjänneet.
Pyörä päättyi alamäkivoittoiseen osuuteen ja tunnelma nousi, sillä pian pääsisin juoksemaan.
Kuva José Luis Hourcade
Raaka juoksu
Alaselän kipu katosi juoksun alkukilometrien laskuissa. Etureidet ottivat viestivuoron.
Toisen vaihdon vitsailu muuttui pian tyrmistykseksi juoksun raakuudesta. Polkumaraton 2 000 nousumetrillä olisi ihan tehtävissä, mutta ne 1 600 laskumetriä iskuttivat tasamaan miehen etureisiä julmasti. Olin juossut talvella juoksumatolla ylämäkeen viikoittain, mutta en ymmärtänyt, että alamäkeäkin pitäisi treenata.
Juostessakin reitti jatkui upeana, se vei vuoria ylös ja alas. Välillä juoksimme pienten kylien läpi, ja paikalliset hämmästelivät menoa.
Päässäni kaikuivat kilpailunjohtajan sanat: ”Juoksu on todella rankka.”
Nousuissa eteneminen oli rauhallista tunkkaamista, mutta pystyin juoksemaan kaikki loivat ja tasaiset. Laskuissa jouduin ajoittain hoputtamaan huoltajiani, sillä riittävällä vauhdilla pääsin rullaamaan alamäkiä pienellä energiankulutuksella.
Viimeiset kolmisen tuntia etenimme pimeässä. Olin hankkinut kisaan kunnollisen otsalampun, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi. Juoksu sujui myös pimeässä vaikeilla alustoilla.
Rankkuudestaan huolimatta juoksu meni mallikkaasti, onhan se minun vahvin lajini. Ohitin 25 triathlonistia tasaiseen tahtiin, mikä ruokki kilpailuviettiäni ja antoi voimia.
Täyttymys
Päästäkseen viimeiselle kymmenelle kilometrille tuli kilpailijan läpäistä järjestäjän kuntotarkastus sekä näyttää vaaditut turvavarusteet kuten puhelin, pilli, lisävaatteet ja varaenergia.
Pätkä ei ollut teknisesti sen vaativampi kuin muu juoksu, mutta uupumus ja pimeys lisäsivät riskejä. Lisäksi olosuhteet vuorilla voivat muuttua nopeasti, joskin tällä kerralla sää suosi ja lämpötilakin pysyi lähellä 20 astetta.
Jussi kulki edessäni, jotta pystyin keskittymään rentoon juoksuun ja ylämäissä viimeisillä voimillani tunkkaamiseen.
Alamäissä hoputin Jussia muutaman kerran. Nousuissa vastasin vauhdin sopivuuden kysymyksiin puremalla huulta ja tunkkasin menemään, jotten hidastaisi turhaan.
Viimeiset loivat nousut tuntuivat jyrkiltä, eikä harhailu ollut mutkissa kaukana.
Sitten näin maalin. Saavutin sen 17. kilpailijana, ylpeys valtasi kehon ja mielen.
Tyytyväisyys ei kummunnut ainakaan ensisijaisesti nappiin osuneesta vauhdinjaosta, ensimmäisestä suunnitelman mukaisesti toteutuneesta nesteiden ja energian toteutuksesta tai edes kisan läpäisystä. Kyse oli pidemmän pelin ratkaisusta.
Kisaa edeltävät kuusi kuukautta olivat olleet elämäni rankimpia. Niistä puuttui järjestelmällisyys ja treenit painottuivat viikonloppuihin. Harjoitustunteja kertyi vuoteen vain 356, joista 126 viimeisten neljän kuukauden aikana. Olin käynyt Jussin ja Nikitan kanssa läpi mahdollisuuden, että elimistöni yksinkertaisesti pysäyttäisi minut kisan aikana, koska liika on liikaa.
Silti seisoin maalissa omilla jaloillani, ylpeänä. Kasvoillani oli hymy, joka ei kulunut pois. Itku tuli vasta tätä tekstiä kirjoittaessa.
***
Hispaman tarjoilee Espanjalaista extremeä
Hispaman Xtreme Triathlon on toista kertaa järjestetty Xtri World Tourin kilpailu. Kilpailun kaksi parasta miestä ja naista ansaitsevat paikan kiertueen MM-kilpailuihin Norsemaniin. Lisäksi maaliin päässeiden kesken arvotaan neljä paikkaa Norseman Xtreme Triathloniin.
Kilpailusta tekevät erityisen ensimmäisen kilometrin uinti pimeässä Välimeressä, 3 400 nousumetriä pyörällä, 2 000 nousumetriä ja 1 600 laskumetriä polkumaratonilla, loppumatka pimeässä sekä kilpailun vaatima oma huolto.
Reitti vie upeiden maisemien läpi. Eristyneisyydestä huolimatta järjestelyt loivat turvallisuuden tunteen ja olivat muutenkin erinomaiset. Extreme-triathloneihin vaadittava oma huolto luo kilpailusta ainutlaatuisen kokemuksen koko tiimille.
Huolto tarvitsee oman auton, johon mahtuu huollon lisäksi kilpailija varusteineen. Hispamaniin matkustaminen onnistuu lentämällä Barcelonaan, mistä Peniscolan rantalomakohteeseen ehtii parissa tunnissa.
Xtri-sarjan kisat vaativat toki paljon muttei mahdottomia. Loppuajat ovat noin puolitoista kertaa normaalin täysmatkan ajan – riippuen toki kisareitistä. Jos olet normaalipainoinen ja ehdit täysmatkan 11–12 tunnissa, ei extreme-triathlonissa tarvinne pelätä matkalla olevia aikarajoja.
Eri kilpailuissa on erilaiset haasteet. Hispamanin erityisyys on erittäin vaativa juoksu. Treenaamisen ei tarvitse poiketa kovin olennaisesti täysmatkasta. Tein muutamia aiempaa pidempiä matalatehoisia lenkkejä, juoksin ylämäkeä matolla ja totuttelin trainerilla nousuihin matalalla kadenssilla keittiöjakkara eturenkaan alla. Alamäkijuoksut olisi pitänyt lisätä listaan.
Olen kokenut Xtri-kisoihin treenaamisen armollisempana kuin täysmatkalla alle kymmenen tunnin tavoittelun. Extreme-triathlonissa minulle on tärkeämpää matkanteko ja perille pääsy kuin tavoiteajan alittaminen.
Kilpailuissa on erityistä seikkailun tuntua ja upeassa luonnossa liikkumisen innostusta. Koronakriisi siirsi kesäkuisen Celtmanin ja syksyisen Patagonmanin Chilessä vuodelle 2021. Unelmat elävät vahvoina, vaikka harjoitteluaikaa tulikin vuosi lisää.
***
Hispaman Xtreme Triathlon
Uinti 3,8 km, pyöräily 180 km ja juoksu 42 km | Pyöräilyssä 3 400 nousumetriä, juoksussa 2 000 nousumetriä ja 1 600 laskumetriä | 26.9.2020 | 349 € | 2019 kilpailuun starttasi 86 osallistujaa, joista 58 pääsi maaliin. Olin ensimmäinen suomalainen osallistuja. | Kilpailtu ensimmäisen kerran 2018. | Voittajat Kristoffer Säfström SWE 13.18.11. ja Dominique Lothaller AUT 15.15.58. | Reittiennätys Rafael Espinar ESP 12.43.30 (2018).
Reitti 5/5
Fiilis 5/5
Hinta-laatu 4/5
Juttu on julkaistu alunperin Pyöräily+Triathlonissa 2/2020. Julkaisemme jutun poikkeuksellisesti myös avoimena juhlistaaksemme kirjoittajan kisakokemuksen vuosipäivää ja innostaaksemme treeniä kohti unelmia. Tilaa Pyöräily+Triathlon ja tarraa energiseen elämäntapaan – tuet samalla tällaisten juttujen tekoa!