Juoksija-lehti 3/1973 Tapio Pekolan kolumni:
Kun faarao Sesostris syntyi, hänen isänsä käski kerätä kaikki samana päivänä Egyptissä syntyneet pojat yhteen, antoi heille hoitajat ja avustajat sekä varusti heidät kaikki samalla huolenpidolla ja kasvatuksella. Hän ajatteli, että kaikilla tavoin yhdessä kasvaneet ja samoista vapaista ajatuksista nauttineet yksilöt olisivat täysin luotettavia ja mitä rohkeimpia kumppaneita taistelukentällä.
Hän pani pojat kehittämään itseään jatkuvin harjoituksin ja ponnistuksin. Kenenkään ei esimerkiksi sallittu syödä ennen kuin hän oli juossut päivittäisen 30 km:n lenkkinsä. Kuten historioitsija Diodoros toteaa, “heillä oli miehuusiässä voimakas urheilijan vartalo ja teräksinen johtajuuden tunto, koska heitä oli harjoitettu jaloimpien ruumiinharjoitusten kautta.” Voidaan varmuudella sanoa, ettei tavallinen kansa voinut harjoitella tuolla tavoin. Sosiologiaan sotkeutumatta voidaan todeta, että jo ammoin ovat valistuneet yksilöt ymmärtäneet ruumiillisen kunnon hoitamisen suuren merkityksen, ja menneet joidenkin mielestä suorastaaan äärimmäisyyksiin, koska itse ovat pitäneet näitä harjoituksia täysin jokapäiväsenä asiana, samassa luokassa leivän ja voin kanssa.
Päivänjuoksijoista
Kreikan kaupunkivaltioden hallitsijoilla oli ammattimaisia kirjeenkantajia, jotka kuljettivat viestejä kymmenien, jopa satojen kilometrien taipaleita. Aamulla hallitsija antoi viestin kuriiriensa kouraan ja illalla sai naapurimaan hallitsija tekstin luettavakseen jossain 100 km:n päässä.
Näitä äärettömien taipalien taittajia kutsuttiin päivänjuoksijoiksi
Näitä äärettömien taipalien taittajia kutsuttiin päivänjuoksijoiksi (kreikaksi hemero-dromos), ja heitä käytettiin myös matkamittareina eri paikkakuntien välisten etäisyyksien määrittämiseksi. Pojilla on ollut aika työ laskuissa mukana pysymiseksi! Hevosten käyttö oli päivänjuoksijoilta kielletty. Näillä antiikin supermaratoonareilla ei yleensä ollut tilaisuutta suorittaa mitään glukoosimittauksia, sillä lähtökäsky oli tavallisesti melko äkillinen. Ehkä vähän ensin murua rinnan alle ja sitten jolkuttelemaan tutuksi tullutta kiemurtelevaa polkua pitkin. Välillä he joivat kulauksen vuoristopuroista, ehkä haukkasivat vähän einestä tutuissa taloissa matkan varralla, ja jatkoivat työtään vaikeakulkuisessa maastossa, vuorilla, laaksoissa, jokien ja meren rantamilla, Hellaan kirkkaaan taivaan alla.
Mitä nämä sitkeät miehet ajattelivat päivän kuumuudessa taivaltaessaan. Ehkä mukanaan kantamiaan rauhanteon, sodanjulistuksen, neuvottelujen, aselevon viestejä. Ehkä perhettään. Kenties poikien ajatukset olivat hyvin samanlaisia kuin heidän nykyaikaisten “ämatööri”-veljiensä. Vähän vain värikkäämpiä, koska silloin jumalia vilisi joka puskassa, nykyään ei missään. Heitä ehkä mietitytti mahdollisuus menettää päänsä vieraan tyrannin tai vuoriston rosvojen kynsissä samaan tapaan kuin nykyään kestävyysjuoksijaa voi huolestuttaa varpaan kynnen menettäminen sopimattomien tossujen vuoksi.
Joitakin kuuluisimmista päivänjuoksijoista: Historian isä Herodotos kertoo Pheidippides-nimisestä sotilaasta, joka juoksi kahdessa päivässä 228 km:n matkan Ateenasta Spartaan ja takaisin vieden avunpyyntöviestin. Samasta juoksusta mainitsevat myös Cornelius Nepos Miltiades-elämänkerrassaan ja Pausanias Kreikan matkaoppaassaan. Samoin Plinius vanhempi (27-79) j.Kr), joka luettelee myös muiden menneiden ja oman aikansa juoksijoiden saavutuksia: Sellaisia olivat lakedaimonilainen Amystis ja Aleksanteri Suuren palveluksessa ollut Philonides, jotka juoksivat 240 kilometrin matkan Eelistä Sikyoniin, edellinen päivässä, jälkimmäinen 9 tunnissa (ainakin jälkimmäisen kohdalla on kysymys painovirheestä, koska Wally Haywardin 1953 juoksema vuorokauden juoksun maalmanennätys on 256 km ja nelisensataa metriä).
Plutarkhos (46-120 ) puolestaan kertoo plataialaisesta Eukhidaasta, joka 479 e.Kr. juoksi 180 km:n matkan Plataian taistelun kentältä Delfoihin ja palasi takaisin samana päivänä mukanaan puhdistusuhriin vaadittu pyhä tuli. Perille päästyään hän ojensi tulen maanmiehilleen, kaatui ja veti viimeisen henkäyksensä. On luonnollista kuolla tälläisissä oloissa, takanaan 180 km päivän paahteessa ja käsissä kärventävä tuli. Luonnotonta on kuolla liikaan syömiseen ja vettouteen 30-40 vuotiaana, kuten niin monet mielellään tekevät. Eukhidaasta tuli ilmeisesti tämän juoksun ansiosta “maratonjuoksun isä”, koska tarinan pohjalta sepitettiin tunnettu tarina Marathonin sankarista. Joskus vuosituhansien päästä sitten mitattiin matka Marathonin kylästä Ateenaan, ja saatiin kaikkein “klassillisimman” juoksumatkan pituudeksi 42 195 m.
Viestikuljetuksista saivat alkunsa kestävyysjuoksukilpailut (dolichos).
Viestikuljetuksista saivat alkunsa kestävyysjuoksukilpailut (dolichos). Olympiakisojen ohjelmaan kestävyysjuoksu tuli ensimmäisen kerran 712 e.Kr. Myöhemmin parhaat kestävyysjuoksijat pestattiin viestinviejiksi. Vuonna 328 e.Kr. olympiakisojen kestävyysjuoksukilvan voitti Ageus-niminen päivänjuoksija, joka lähti välittömästi voittonsa jälkeen kotimatkalle, ja tiedotti vielä samana päivänä saavutuksestaan kotikaupungissaan Argos’issa. Olympia sijaitsee Argosista noin 100 km:n päässä.
Meitä on moneksi
Minun piti kertoa myös 1800-luvun ja tämän vuosisadan alun känsämaratoonareista, mutta joudun luopumaan tästä aiheesta, koska juttuun tulee näköjään muutenkin tarpeeksi mittaa. Sen sijaan kerron siitä, miten vaikeaa toisen on ymmärtää toista, koska tämä liittyy nykypäivänä oleellisesti supermaratooneihin. Sanovathan monet urheilumiehetkin, että tähän ja tähän asti juokseminen on järkevää ja kannatettavaa, mutta ei pidemmäksi.
Tunnettu amerikkalainen yleisurheilukommentaattori Dick Bank totesi aikoinaan pituushypyn ME-miehestä: “Hän on esihistoriallinen lintu, alemmalla henkisellä tasolla oleva ihminen,” – Kuunnelkaamme nyt sosiologiassa loppututkinnon suorittanutta ja ammatissaan vajaakykyisten lasten hyväksi työskentelevää Beamonia:
“Tämä on elämäni huippuaikaa, ei tuo 890:n hyppy. Olen tavannut täällä hyviä ihmisiä. Jokainen rakastaa lähimmäistään, ihmiset auttavat toinen toistaan ja se on rakkautta. Suurkaupungissa sitä tapaa harvoin.” (Beamon on itse saanut kasvaa ilman isää ja äitiä, ja on ollut vuoden kasvatuslaitoksessa). – Toinen edellä olleista lainauksista on älykästä, purevaa ja kylmää, toinen lämmintä, täynnä ymmärtämystä lähimmäisiäään kohtaan. Kumpi on enemmän ihminen, huippukommentaattori, vai esihistoriallinen eläin?
Tai toinen esimerkki, jonka otan oman elämäni yhden päivän tapahtumista. – Seurasin Stockmannin edessä hotelli Marskista tulevaa kulkuetta. Ovesta mustiin autoihinsa astuivat kokeneet kokousketut, ministerit, poliittiset sihteerit, allekirjoittajat, sovittelijat, palkkaneuvottelijat, eheyttäjät, esittelijät, hallintoneuvokset, tiedottajat, jaostosihteerit. Etykien, Ipi’en, Saltien sankarit. Käsissä mustat salkut ja kasvoilla totinen tärkeys. Vatsoissaan ylenpalttiset, ilmaiset ateriat, luiden katteena lihan löysyys. Katukäytävällä lehtikuvaajia ja utelialaita ihmisiä. Vähän todellista auttamisenhalua huolimatta suurista edellytyksistä. Älyn selkeyttä ja sydämen kylmyyttä. – tasapainon, harmonian palauttajat? Yhteiskunnan hyväntekijät?
Matkasin sitten kirjapaino Tukevaan hakemaan jotain sidottavana ollutta painotyötä. Satuin erehtymään väärään kerrokseen ja jouduin kehitysvammaisten työpaikalle, katselemaan improvisoitua korona-peliä keskellä aamupäivän työtunteja. Pelissä oli mukana myhäilevä työnjohtaja. Laulun ääniä, naurua, iloisia ilmeitä, ystävällinen tarjoutuminen opastamaan minua, tehokkaalta tieltäni vahingossa väärään joutunutta. Rikkumatonta inhimillisyyttä koneiden keskellä, aulista auttamishalua ilman suuria edellytyksiä. Sydämen hyvyyttä ilman älyn kirkkautta. Tärkeilemätöntä iloitsemista kanssaihmisten seurasta.
Jokainen vaeltaja, jokainen päivänjuoksija on saanut tottua kivisateeseen.
Ennen suomalainen tarttui kirveeseensä, kun oudon ihmisen haju osui sieraimiin, mutta vieläkin täällä karuilla seuduilla tartutaan vaistomaisesti kiveen, kun joudutaan tekemisiin jonkun oudon elämänilmiön kanssa. – Kerran kulkiessani väsyneenä suurissa metsissä alkoi sataa kaatamalla, ja koska telttani ei pitänyt tälläistä sadetta taivalsin eteenpäin jonkin yösijan löytääkseni. Lopulta tunkeuduin metsäkämpän latian alle ahtaaseen koloon. Hyttysten syödessä uni jäi heikoksi ja seuraavan päivän vaellus uuvutti. Mutta kun aurinko tuli esiin ja loikoilin kirkonkylän nurmikolla ihmisten rauhallisia askareita katsellen, niin elämä oli taas oikeissa uomissaan. Tuskin sillä silmällä olisin mattanut katsellakaan, ellei jäseniä olisi rauhoittanut edellisen yön taivallus. Sitten iltapäivällä väsyin uudelleen ja menin toisessa kylässä nukkumaan kuusen alle kevyen sateen raikastaessa ilmaa. Tuskin olin saanut unen päästä kiinni, kun heräsin kivisateeseen. Kylän lapset pommittivat ymmärtämättöminä outoa kulkijaa.
Jokainen vaeltaja, jokainen päivänjuoksija on saanut tottua kivisateeseen. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. Kummastellaan: mikä yläpään heikkous ajaa tuon näille paahteisille tielle? Tai aina yhtä tuoreesti: Miksi ponnistella, kun helpommallakin pääsee?
Tässä veisaan sekä vanhaa virttä humanismin puolesta että ylistystä viime kesänä puhjenneelle “rakkaudelleni”. Osallistuin silloin Sveitsissä 100 km:n juoksuun, ja nautin siitä enemmän kuin mistään muusta omakohtaisesta urheilusta (sanotaan 20 ikävuoden jälkeen). Yön viileys taskulamppujen kiiltely tummissa pyökkimetsissä. Kannustavat ihmiset kylien raiteilla saivat minut panteistiseen, hillittyyn hurmokseen. Minulla ei ollut siloin minkäänlaista kuntoa, mutta en missään vaiheessa epäillyt perille pääsyäni. Suhtauduin myönteisesti matkan jokaiseen käänteeseen uuvahtamiseen kaikkineen. Samoin tuntuivat ajattelevan kaikki muut 2500 taivaltajaa.
Tämän juoksun koettuani voin sanoa, että 100 km on todella mielenkiintoinen haaste, jonka voittamiseen tarvitaan seuraavat edellytykset: Jonkinlainen henkinen ja ruumiillien valmius, riittävän pehmytpohjaiset tossut jalkojen kipeytymisen vähentämiseksi minimiinsä, sopiva vaatetus (ei missään nimessä liikaa), jotta turha hikoilu jää pois, sekä tieto siitä millaisen ravinnon nauttiminen sopii itselle parhaiten. Mitään muuta tämän lisäksi ei satasella tarvita, paitsi ehkä kuuman sään kunnioitusta. – Kilometrien kunnioituksesta on sen sijaan täysin päästävä!
Satasen juoksuissa on jotain samanlaista viehetystä kuin tiettömien korpien rämpimisessä. Siihen ei sovelu kunnolla edes tuo urheilun peruslause – citius – altius – fortius, koska kysymys ei ole nopeudesta, ei mihinkään näkyvään asemaan ponnistamisesta eikä lainkaan voiman käytöstä. Myös eräät kilpaurheilun kieltämättömät pakkoverot (ahne materialismi ja liiallinen julkisuus) voi tälläisessä erämaassa välttää.
Ultrapitkien matkojen taivaltaminen jalan autoilun aikakaudella tuntuu niin älyttömältä, että kielen päähän tulee helposti purevia kommentteja. Tälläiset kommentaattorit jaksavat kuitenkin vettoutensa vuoksi kiertää vain hyvin ahdasta kehää, joka vuosien mittaan tulee yhä ahtaammaksi, ja näin he joutuvat yhä tiukempaan käyttämään teräviä kyynärpäitään. Päivänjuoksija ei kyynärpäitä tarvitse, vain pitkän polun ja paljon raitista ilmaa.
Kolumni Tapio Pekola
Juoksija-lehti 3/1973