Kertomus siitä, miksi Vasaloppetiin ei kannata lähteä hiihtoon tutustumatta.
Päätimme vuonna 2002 hyvän ystäväni Timon kanssa osallistua 80-vuotisjuhliaan viettävään Vasaloppetiin. Tämän hiihdon ensikertalaisina ajattelimme itsevarman hölmösti, ettei noin pitkällä matkalla lähtönumerolla ole niin suurta väliä. Emme vaivautuneet tutustumaan kisaan etukäteen, koska reitillä oli kuulemma paljon rinnakkaislatuja ja tilaa hiihtää.
Ystävälläni oli erittäin hyviä sijoituksia useista maratonhiihdoista, ja olisimme muutenkin saaneet hyvän lähtöpaikan myös kilpailun silloisen pääsponsorin kautta. Tarkoitus oli hiihtää yhdessä, emmekä halunneet käyttää suhteita lähtöasetelmien paranteluun. Sitä päätöstä tosin saimme myöhemmin katua.
Ajatus oli, että 90 kilometrillä ehtii kyllä parannella sijoituksia riittävästi. Laiva-aikataulu sallisi sen, että aikaa saisi kulua noin 6 tuntia. Paljon minua kovakuntoisempi Timo lupasi hiihtää koko matkan minun tahtiini.
Pohjat pilalla appelsiinikuviolla
Majoituimme Atomicin vuokraamassa suuressa talossa muutaman kymmenen kilometrin päässä Sälenin starttipaikasta. Suksien voiteluun oli odotettavissa parasta mahdollista apua, sillä Atomicin tallipäällikkö Harri Aaltonen oli työskennellyt myös maajoukkueen huoltopäällikkönä.
Aloittaessamme suksien vahausta ennen pulverointia hän tuli paikalle seuraamaan touhujamme. Ällistyimme, kun hän kertoi molempien lähes tuliterien Atomicien pohjien olevan pahasti appelsiinikuviolla tehtaan jäljiltä. Tuossa kunnossa sukset eivät tulisi pitkään luistamaan, vaikka alla olisi mikä tahansa vaha ja pulveri.
Uskoimme ammattilaisen sanaan, koska hän oli kyseisen merkin tallipäällikkö. Harri otti pakistaan metallisiklin ja siklasi karskisti molemmista pohjista pinnan pois. Katselimme ihmeissämme, kun mustat lastut leijailivat maahan.
Hyvin radikaalilta näyttäneen operaation jälkeen luistovoitelu tehtiin normaalisti, ja pitovoitelussa saimme samat tällit kuin kisaan osallistuvat Atomicin huippuhiihtäjät.
Ylämäkikävelyä ja seisoskelua
Ruuhkat kisapaikalle olivat valtavat. Minisuksilla varustautuneet moottoripyöräpoliisit sukkuloivat pyörineen autojen seassa liikennettä ohjaten. En ihmetellyt enää, miksi niin moni ensikertalainen omatoimimatkailija on myöhästynyt Vasaloppetin startista.
Värjöttelimme hämärässä lähes 20 asteen pakkasessa. Edessämme seisoi yli 15 000 hiihtäjää, kun lähtölaukaus pamahti vaimeasti jossain hyvin kaukana. Vähitellen ympärillä olevat hiihtäjä alkoivat vähentää vaatteitaan, ja aloimme kävellä suksilla hitaasti.
Ensimmäisessä lähes 200 metriä korkeassa nousussa oli pakko seistä pitkiä aikoja paikallaan. Edessä hitaasti haarakäyntiä kiipeävien sauvat lipsahtelevat silloin tällöin suksien kannoilta taaksepäin, jolloin teräviä piikkejä sai tosissaan varoa. Vaikka tunnelma oli jännittynyt ja minuutit piinallisen pitkiä, kaikki hiihtäjät olivat harvinaisen ystävällisiä ja hyvällä tuulella.
Ehdimmekö laivaan?
Mäen päällä vilkaisin huolestuneena kelloa: kolmeen kilometriin aikaa oli tuhraantunut lähes tunti, ja ruuhkat jatkuivat edelleen. Ehtisimmekö illalla Kapellskäristä lähtevään laivaan?
Hiihtäminen oli jatkuvaa puikkelehtimista ladulta toiselle, mutta onneksi latuja oli paljon. Ensimmäiseen 10 kilometriin aikaa kului reippaasti yli puolitoista tuntia.
Vähitellen ruuhkat helpottivat. Hyväkuntoisia latuja oli useita rinnakkain, ja hiihtäminen oli hauskaa, hyvin vauhdikasta ja nautittavan rentoa.
Tiet eroavat
Puolimatkassa tapasimme tutun suomalaisen, jonka tiesin olevan meitä pari tuntia hitaampi hiihtäjä. Ihmettelin, miten pitkälle hän oli ehtinyt hyvän lähtönumeronsa turvin. Vasaloppetiin ei tosiaankaan kannata lähteä hiihtämään vain aikaa vastaan, jos starttaa takarivistä.
Jälkeenpäin selvisi, että lyhyen tankkaamisen jälkeen olimme kumpikin lähteneet takaisinpäin etsimään toisiamme.
Hiihdimme nautiskellen hyväkuntosilla laduilla. Tilaa alkoi olla ruhtinaallisesti ja oma rytmi löytymässä. Jossain vaiheessa menetimme Timon kanssa näköyhteyden toisiimme huoltopisteen lähestyessä. Jälkeenpäin selvisi, että lyhyen tankkaamisen jälkeen olimme kumpikin lähteneet takaisinpäin toista etsien.
Aikani etsittyäni ja odoteltuani lähdin hiihtämään hitaasti eteenpäin, koska laivaan ehtiminen huolestutti. Ajattelin hänen hiihtävän minut kiinni nopeasti. Samaan aikaa Timo hiihti vielä kauemmas taaksepäin minua etsien ja jäi lopulta odottamaan huoltopisteelle, koska oli luvannut hiihtää samaan tahtiin kuin minä.
Maaliin pettyneenä
Maalilinjan ylittäminen ei herättänyt suuria tunteita eikä noin kuuden ja puolen tunnin aika kiinnostanut pätkääkään. Koko loppumatkan olin ihmetellyt, missä Timo hiihtää ja toivonut saavani hänet jossain vaiheessa kiinni. Mutta ei hän ollut maalissakaan odottamassa niin kuin olin ajatellut.
Olin maalissa vähintään yhtä hölmistynyt kuin Pauli Siitonen tämän ylittäessä maaliviivan vuonna 1973. Siitonen luuli hiihtäneensä toiseksi suursuosikki Thomas Magnussonin jälkeen, koska ei ollut huomannut ruotsalaisen jääneen voitelemaan suksiaan kesken kisan. Tosin kuin Siitosella, minulla ei ollut maalissa mitään syytä juhlia. Ystäväni oli siis edelleen matkalla minun puolimatkan hätiköintini takia.
Jälkipolville vähän kerrottavaa
Kun Timo oli viimein ymmärtänyt yli puolen tunnin odottelun jälkeen, etten mitenkään voinut olla hänen takanaan, hän lähti tavoittamaan minua. Viimeisen kymmenen kilometriä hän hiihti puoleen tuntiin ja sai kuulla väsyneiden kanssahiihtäjien sadattelua. Vauhti muihin nähden oli niin kova, että muut kokivat sähäkän ladulta toiselle puikkelehtimisen jopa loukkaavana.
Maalissa kaksi pettynyttä hiihtäjää pohdiskeli, olisiko seuraava yön vietettävä autossa. Tästä hiihdosta jäisi vain vähän sankarillista kerrottavaa jälkipolville.
Tunnelmaa kohotti hieman se, että siskoni merikapteenimiehen kautta saimme varattua paikat myöhemmin illalla lähtevään laivaan. Ja onneksi vuodet ovat tuoneet muistoihin ja kerrottavaan myös huumoria ja ”kaveria ei jätetä”-henkeä.
Teksti Seppo Anttila Kuvat Vasaloppet
Hiihto 5/2022