Ansaitset kesällä latupohjaa paremmat ulkoilureitit

Kesäiset ulkoilureitit nojaavat aivan liian usein latuja varten rakennettuihin baanoihin. Se ei enää riitä.

Pandemia motivoi ihmiset lähiretkeilemään ja tutustumaan luontoon. Maailman avautuessa kotimaisten kansallispuistojen kävijämäärät laskivat, mutta silti luonto ja retkeily jäivät pysyväksi osaksi elämää myös monelle ensikertalaiselle.

Ulkoilulajien suosio on viime vuosina kasvanut. Perinteinen vaellusretkeily on kokenut uuden tulemisen sosiaalisen median kanavien täyttyessä toinen toistaan upeammista retkeilykuvista.

Ulkoilun ja ulkoilureittien suosiosta kertoo lisäksi lajikirjon laajentuminen. Perinteisen retkeilyn rinnalle ei ole varsinaisesti syntynyt uusia lajeja vaan vanhat tutut ovat kasvattaneet suosiotaan. Maastopyöräily sekä polkujuoksu ovat yleistyneet ja siten laajentaneet lajikirjoa monella ulkoilureitillä. Muutoksen huomaa erityisesti reiteillä, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat palvelleet pääosin perinteistä vaellusretkeilyä.

Kävijämäärien kasvaessa suosituimmat ja helpoimmat reittiosuudet ruuhkautuvat, ja keskustelupalstoilla on väännetty jo muutaman vuoden ajan eri ulkoilulajien oikeuksista.

Keskustelu kääntyy helposti ulkoilulajien vastaiseksi taisteluksi. Valitettavasti silloin vastakkainasettelu korvaa jokamiehenoikeudet ja hyvät reitti etiketin mukaiset tavat. Tämä on toki ääriesimerkki, mutta ikävä kyllä myös vuosi vuodelta pahentunut ilmiö.

Latupohjat eivät sovi kesäverkostoksi

Suomessa ulkoilureittien valtikkaa on pitänyt vuosikymmenien ajan maastohiihto. Ladut ovat määrittäneet pitkälti sen, miten ulkoilureitit sijoittuvat tiheässä kaupunkiympäristössä, mutta myös harvaan asutummilla alueilla.

Latuverkoston rakentaminen on syönyt ison tilan sulan maan ajan ulkoilureiteiltä, joten vuosien saatossa helpoimmaksi tavaksi kunnilla ja kaupungeilla on muodostunut myös kesäreittien linjaaminen latupohjille. Valitettavasti tämä on muodostanut yhden isoimmista ongelmista suomalaisessa reittikannassa.

Leveä ja loivamuotoinen latupohja näyttäytyy kesällä tylsänä.

Maastohiihtoon rakennetut baanat ovat pääsääntöisesti 4–8 metriä leveitä suoraviivaisia reittejä. Niiden suunnitteluun vaikuttaa erityisesti se, että huoltoa tehdään isoilla latutamppareilla. Koneet vaativat tilaa eivätkä taivu kovin ketteriin reittilinjauksiin. Latureittien pohjia usein tasoitetaan purumassalla tai muulla vastaavalla menetelmällä, jotta huolto onnistuu vähäisellä lumimäärällä.

Kaikki nämä latujen vaatimuksista tehtävät toimenpiteet tekevät verkostosta huonon pohjan kesäreittien linjauksille. Kokemus retkeilijälle, pyöräilijälle tai polkujuoksijalle on verrattain tylsä.

Lisäksi monet reittilinjaukset aiheuttavat vaarallisia kohtaamisia erityisesti, mikäli latupohjalle on rakennettu sorapolkuja helpottamaan kulkemista. Pyöräilijöiden nopeudet kasvavat voimakkaasti sorapoluilla, mikäli pyöräilyä ei ole huomioitu reittilinjauksissa. Tämä aiheuttaa pahimmillaan vaaratilanteita eri käyttäjäryhmien välille.

Uudet ulkoilureitit hyytyvät byrokratiaan

Viime vuodet ovat olleet vauhdikkaita reittikehityksessä. Kunnat ja kaupungit ovat saaneet rahoitusta reittikehityshankkeiden kautta, mikä on erinomainen asia. Hankkeiden avulla tunnistetaan eri lajien tarpeet sekä nykyisen reittikannan ongelmat ja niihin haetaan ratkaisuja alan asiantuntijoilta.

Lopputulema on raportti, josta löytyy lähes aina vastaukset kysymyksiin ja selkeitä toimintamalleja, joiden mukaan edetä. Ammattitaitoisten suunnittelijoiden tuottama raportti on kallisarvoinen työkalu reittien kehittämiseen!

Silti olemassa olevien reittien parantaminen sekä uusien rakentaminen laahaavat pahasti jäljessä käyttäjien tarpeita. Uusien kesäreittien suunnittelu ja rakentaminen koetaan vaivalloiseksi, sekä kuntien ja kaupunkien osalta prosessin hitaus turhauttaa ja kuluttaa resursseja. Ulkoilureitin valmiiksi saattaminen suunnittelusta reittitoimitukseen ja reitin fyysiseen rakentamiseen voi pahimmillaan kestää vuosia.

Byrokratian rattaat raksuttavat. Pelkästään reittisuunnittelman saaminen ELY-keskukselle vahvistettavaksi nähtävilläoloaikojen sekä mahdollisten maanomistajien tai muiden sidosryhmien tekemien huomautuksien takia kestää kuukausia tai vuosia.

Pahimmillaan prosessin työläs pitkä kaava aiheuttaa sen, että reittikehitystä ei tapahdu tai uudet reittisuunnitelmat jäävät vastustusta kohdatessaan pöytälaatikkoon.

Ylivoimaisesti isoimman haasteen prosessissa muodostavat suuria tunteita herättävät maanomistajuuteen liittyvät ristiriidat. Suomessa luonnosta hyötyvät elinkeinot ovat etuasemassa ja muun muassa poronhoitoalueella toimittaessa paliskunnilta pyydetään aina lausunto mahdollisine huomautuksineen uusista reittisuunnitelmista.

Lisäksi metsätalous, niin yksityisten kuin valtion mailla, tekee uusien reittien rakentamisesta haastavaa. Suunniteltava reitti voi kulkea jopa kymmenien maanomistajien alueella, jolloin tekemistä totisesti piisaa.

Miksi ulkoilureitin asema, kehittäminen tai uusien reittien perustaminen on tehty niin vaikeaksi?

Ulkoilureittien tarkoitus on virkistää ja parantaa kansanterveyttä, mutta silti keskelle metsää perustettava polkumainen ulkoilureitti koetaan isona haittana. Olisiko aika tutkia asiaa tarkemmin ja puntaroida, tulisiko kansanterveyttä edistävät ulkoilumahdollisuudet olla kuitenkin etusijalla?

Näiden haasteiden ratkaisemisen lisäksi kuntiin ja kaupunkeihin tarvitaan asiantuntijoita. Ulkoilureittien ylläpitäjän vastuu on suuri, eikä tehtävien hoitamista voi laiminlyödä.

Monessa kunnassa ja kaupungissa korjaustarve pelkästään opasteiden osalta on iso. Siksi organisaatioissa tulisi olla virkoja, jotka ovat puhtaasti keskittyneet ulkoilureittien kokonaisvaltaiseen hallintaan.

Vakituisesti kunnan tai kaupungin ulkoilureiteistä vastaavalla taholla on myös mahdollisuus olla aktiivisessa vuorovaikutuksessa maanomistajiin sekä sidosryhmiin. Tämä on avainasemassa, kun uusia reittejä suunnitellaan ja jännitteitä niiden osalta halutaan lieventää.

Käytetäänkö rahat viisaasti?

Jos ja toivottavasti kun kunnat, kaupungit ja valtion laitokset kasvattavat budjettia uusien ulkoilureittien rakentamiseen, rahojen käytössä tulisi huomioida koko alue.

Kunnat ja kaupungit luonnollisesti kehittävät ja rakentavat ulkoilureitit ensisijaisesti keskusten lähelle sekä alueille, jotka omaavat huomattavan ison käyttäjäpaineen. Silti erityisesti monipuolisen pyörämatkailun mahdollisuudet vaativat ajattelua lähivuosia kauemmas tulevaisuuteen ja investointia reittikantaan laajemmin.

Yhtenä osa-alueena olisi mukava nähdä kuntien kehittävän yhteistyössä laajempia reittikokonaisuuksia tukemaan juurikin vahvasti kasvussa olevaa pyörämatkailua.

Metsähallitus puolestaan vastaa ulkoilureiteistä isolla alueella. Rahoituksen tulisi jakautua riittävän tasapuolisesti koko heidän reittialueelleen. Erityisesti uusien reittien osalta on tärkeää, että käsiteltävää aluetta kehitetään kokonaisuutena.

Pitää löytää ratkaisuja ongelmallisiin ruuhkakeskuksiin. Toisaalta esimerkiksi kansallispuistoissa kehitystyöt on ajateltava osana puiston kokonaisuutta eikä vain yksittäisenä pistemäisenä tehtävänä. Punnitsemisen arvoista on, jakautuuko rahoitus nykyisellään tasapuolisesti?

Viime vuosina reittejä on sorastettu monessa kohteessa voimakkaasti, joka on osittain perusteltua kestävöittämisen kannalta sekä isojen massojen ohjaamiseksi. Näkisin silti kustannustehokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi reittiverkoston monipuolistamisen. Kiinnostavat polut ja hienovaraisesti rakennetut polunomaiset reitit tarjoavat baanoja tiiviimmän luontokokemuksen.

Rahoituksen käyttö uusien reittien rakentamiseen erityisesti alueilla, jotka kärsivät voimakkaasta käyttäjäpaineesta, on yksi ratkaisu tekstin alussa mainittuun ongelmaan. Maastopyöräilyn ja kävelyn yhteensovittaminen reiteillä, jotka ovat alun perin rakennettu maastohiihtoon tai puhtaasti jalkaisin vaeltamiseen, tarjoaa huonot lähtökohdat – mutta ei missään nimessä mahdottomat.

Oikein suunnittelemalla ja rakentamalla voidaan luoda monipuolinen ulkoilureittiverkosto, joka on mielenkiintoinen, eri käyttäjäryhmät huomioiva ja ennen kaikkea turvallinen luontoelämyksiä tarjoava virkistysalue. Tähän sisältyy olemassa olevien reittien käyttö uusien rakennettavien reittien rinnalla ja eri käyttäjäryhmien ohjaaminen tietyille reittiosuuksille.

Rahan käyttäminen kokonaisvaltaisesti on tärkeää varsinkin, jos vaihtoehtona on kuluttaa koko potti vain yhteen alueeseen tai reittiin. Pahimmillaan yksipuolinen rahankäyttö johtaa siihen, että kokonaisvaltainen reittialueen kehittäminen pysähtyy vuosikausiksi. Sitä tuskin kukaan toivoo.

Suomessa ulkoilulla on vahvat juuret ja niitä tukevat jokamiehenoikeudet. Nyt eletään ulkoilureittien osalta murrosaikaa. Kotimaisesti eri ulkoilulajit ovat nosteessa, ja kansainvälinen pyörämatkailumarkkina on saanut reaktioita aikaiseksi läpi pitkän Suomen.

Nyt on aika tehdä oikeita suunnanmuutoksia ulkoilureittien tulevaisuuden suhteen ja pidettävä kiinni oikeuksista luonnossa liikkumiseen. Aika, jolloin reittejä on suunniteltu ja rakennettu sieltä mistä aita oli matalin, on ohi.